Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Epäaktiivisia tallilaisia poistettu 02.03.2018.

VuokraajahakuYksityishakuREKRY: talliapulainenTsekkaa Ratsastustuntikalenteri!!

 

Yksärivihko

Nimensä mukaisesti yksärivihko on tarkoitettu yksityishevosten omistajille. Tähän vihkoon yksityisten omistajat voivat kirjoitella tarinoitaan! Ahkerat tarinoitsijat palkitaan valmennuksin.

Spin-off vihko ♦ Omistajan päiväkirjaTallihuone

 1  2  > [ Kirjoita ]

Nimi: Tuula

04.03.2018 11:45
talvipäivä 24.2.-18

"Minkä satulahuovan mä laitan? Mulla on liikaa satulahuopia!"
"Älä ainakaan laita kisahuopaa."
"No mulla on silti kolme valittavana!"
"Älä sitten laita ollenkaan huopaa."
"No sitten Turon selkä hiertyy!"
"Älä sitten laita ollenkaan satulaa. Ei Tuulakaan laittanut."
"No Tuula nyt ei koskaan laita satulaa."
"Olafille ainakin joskus laitan!"
"Älkää nyt jooko kinastelko vaan varustakaa ponit!"

-

"Onko kaikki valmiina?"
"Joo."
"Joo."
"Joo."
"Joo."
"Ei!"
"No, odotetaan sitten Neijaa vielä hetki."
"Vauhtia nyt Neija!"
"Ei me koko päivää haluta täällä tallissa seisoo ja kohta tulee pimeetä."
"Sehän on just karmivampaa!"
"Yhh, ei sanaakaan karmivuudesta! Kohta Sirkan takaa tyyliin hyppää joku mörkö!"
"Katos vaan, mä nään että siellä takana on jopa kaks mörköä!"
"Iiiik!"
"Siri etkö sä yhtään ymmärrä huumoria?"
"Tuulan vitsit on muutenkin aina surkeita..."
"Okei Turo on nyt valmis, lähetään!"

Vastaus:

Kiva, että kirjoitit kaksi eri dialogia! Oli myös kiva, että olit ottanut dialogiin mukaan useita eri henkilöitä niin, että joidenkin repliikkien puhuja oli arvattavissa.

Hahah, tunnen piston sydämessäni tuon satulahuovan valinnan kohdalla... Minkäs sille mahtaa, että oma kullannuppu sattuu omistamaan liian monta ihanan väristä huopaa. Pienestä satulahuopakriisistä selvisitte kuitenkin ainakin melkein ajoissa maastoon ja sehän on tärkeintä. ;)

Pahoittelut vielä siitä, että unohdin kommentoida tätä aiemmin. :/

Juulia, 17.03.2018

Nimi: Siri Peurankoski

28.02.2018 00:15
Tiistai 27.2
Mä yskin ensin keuhkoni pihalle, seuraavaksi niistäen äänekkäästi nenääni.
"Ootko sä ihan kunnossa?" Juulia kysyi ja pystyin havaitsemaan pienen huolen naisen äänessä.
"En", totesin minulle ihan vieraalla äänellä.
"Mitä sä sitten täällä teet?" blondi kysyi.
"Pakko mun on Sirkka liikuttaa jotenkin, Hipusta en tiiä kuinka paljon se kerää pöllöenergiaa mut siihen ei riitä energia. Mut en mä voi Sirkkaa seisottaa tai pitää ihan minimiliikunnalla montaa päivää", niiskaisin. Hemmetin nenä vuosi ihan koko ajan.
"Mä keksin jotain Hipulle ja kyllähän joku nyt olis Sirkan vaikka juoksuttanut", Juulia huokaisi päätään pudistellen. Todennäköisesti kirosi mielessään hullun hevosen omistajan, vaikka tiesin tasan tarkkaan, että nainen tekisi itse tallityöt ja kaiken muun samassa kunnossa.

Rihtniemeen oli tullut joku ryntäys ja talliin oli eksynyt läjä uusia hevosia. Myös joku vuokraajakin oli löytynyt. Mä katselin tarhoissa käyskenteleviä hevosia ja en voinut kuin pudistaa päätäni, mulla ei ollut hajuakaan kuka oli kuka. Siitä puhumattakaan, että tietäisin kenen hevonen on kenenkin. Olinhan mä ollut porukan kanssa jo tunnilla sekä viettänyt talvipäivän, mutta uusia oli niin paljon, ettei niitä vain muistanu. Räkää täynnä oleva pää ei helpottanut yhtään, joten tyydyin vain tarpomaan Sirkan ja Hipun tarhalle. Nappasin turkoosilla loimella varustetun ruunan mukaani, pinkillä loimella varustetun tamman jäädessä katselemaan meidän perään.

Hoidin ja varustin Sirkan niin ripeästi, kuin siinä kunnossa pystyi. Lopulta päädyin jättämään satulan pois ja heitin ruskean fleeceloimen ruunikon päälle.
"Noniin, mennään ennen kun mä kuolen", huokaisin ja me nytkähdettiin liikkeelle. Ulkona pakkanen sukelsi heti luihin ja ytimiin, vaikka mä olin parhaani mukaan vuorautunut vaatteisiin. Mun taudilla ei tietenkään ollut mitään tekemistä sen kanssa. Onneksi olin päättänyt jättää satulan matkasta, Sirkka pääsisi lämmittämään mua. Maneesissa kapusin suoraan ruunan selkään, päästäen sen kävelemään uralle sen jälkeen. Yskin taas keuhkojani pihalle, mutta ihana ruunikkoni vain taapersi eteenpäin minusta välittämättä.

Ohjat roikkuivat pitkinä, kun siirsin Sirkan raviin. Ruuna sai vain hölkytellä pitkin uraa, välillä suuntaa vaihtaen. Me hölkyteltiin edelleen, kun maneesin ovelta kuului vihellys ja ovi aukesi. Mun suusta meinasi päästä pieni liuta kirosanoja, mutta sain pidettyä ne vain pääni sisältä. Kimo poni tepasteli tytön kanssa maneesin ovista sisään, josta itseasiassa tuli ikävästi kylmää sisälle. Vielä enemmän tahdoin kirota, kun näin ratsukon perässä tulevan ihmisen. Miksi tänään ja miksi juuri nyt? Ja mistä ihmeestä tyttö oli kerennyt ilmantuumaan, sillä tätä ei näkynyt kun mä olin lähtenyt tallista. Mä tein kuolemaa ja näytin varmasti tosi hehkeältä. Tyydyin vain nyökkäämään tervehdykseksi, sillä jouduin seuraavaksi nappaamaan Sirkan käyntiin, jotta en tippuisi selästä yskiessäni taas. Voisiko taudin vain jotenkin saada pois?

"Miks sulla ei oo satulaa?" kuulin Aliisan kysyvän, kun oli päässyt kävelemään poninsa kanssa.
"Näin on lämpimämpi ja mä en tee mitään ihmeellistä, niin oli vaan helpompi jättää satula pois", hymähdin. Vastaus tuntui kelpaavan, joten hiljaisuus laskeutui maneesiin. Koska mun yskäkohtauksesta oltiin päästy taas ohi, siirsin Sirkan laukkaan. Me vaan paineltiin menemään taas pitkin ohjin, ruuna sai oikeastaan päättää itse muotonsa ja vauhtinsa. Siltä ei vaadittu oikeastaan mitään, koska mun mönjää täynnä oleva pää ei kestäisi ajatella mitään tarkemmin. Siirsin laukan jälkeen hollantilaisen raviin ja me ravattiin vielä hetki.

Kävelemisen jälkeen mä käänsin Sirkan maneesin keskelle ja pysäytin sen siihen. Hetkeksi mä lysähdin kaulalle ja roikotin käsiäni kohti maata, välittämättä siitä, että maneesissa oli muitakin. Syvään huokaisten mä heilautin jalkaani ja tiputtauduin alas. Mä horjahdin pienesti laskeutuessani, joten jouduin nappaamaan tukea ruunikosta. Se onneksi ei ollut lähdössä mihinkään, vähän käänteli päätään ja katseli kuin kysyen, että mikäs sinulla on. Taputin Sirkkaa kaulalle, ennen kuin lähdin taluttamaan sitä ulos. Maneesiin sisälle pääsi samalla oven avauksella toinen ratsukko. Jos en ihan metsään arvellut, niin se oli yksi uusista. Olisiko se ollut se islanninhevonen? Tervehdin kuitenkin ohjien päässä olevaa tyttöä, ohi mennessämme. Matkalla talliin mä kirosin itseni. Oli varmaan maailman tyhmin idea lähteä siinä kunnossa ratsastamaan. Toisaalta taas mun pää ei olisi kestänyt enää yhtään hetkeä neljän seinän sisällä sängyn pohjalla.

Vastaus:

Siri! Tallille ei tulla sairaana, eikä silloin ainakaan nousta hevosen selkään! Kyllähän minä olisin Sirkan liikkumisesta huolehtinut vaikka juoksuttamisen merkeissä, jos olisit ilmoittanut. Myöhemmin illalla maneesin tyhjennyttyä kävin irtojuoksuttamassa Hippua, jotta se sai purkaa energiaansa.

Erityisesti kovalla pakkasella kevyesti ilman satulaa ratsastaminen on mainio idea, kun hevosesta tuleva lämpö lämmittää takapuolta ja jalkoja mukavasti. Liikkuva penkinlämmitin. ;)

Arkinen tarinasi oli helppoa ja keveää luettavaa. Muutaman kielivirheen kuitenkin löysin, kiinnitä näihin ensi kerralla huomiota.
* hullun hevosen omistajan -> hullun hevosenomistajan
* kenen hevonen on kenenkin -> mikä hevonen oli kenenkin

Juulia, 02.03.2018

Nimi: Neija Wuorela

26.02.2018 22:58
Talvipäivä 24.2.2018

”Veeti ei sinne, varo!”
”Miksi sulla on tommonen niinku heppa joka on samanlainen kun se toinen?”
”Jaa, tuota…”
”Mä kerran silitin sitä tollasta heppaa joka tuli eka meille, ja se oli tosi pehmee. Mä kokeilen nyt onko tämä sellanen kans.”
”Noh, miltäs tuntuu?”
”Tosi pehmee! Saanko mä mennä sen selkään?”
”Veeti älä häiritse Neijaa, sen pitäis laittaa Turo valmiiksi maastoon.”
”Hyppää selkään vaan, aina mä ehdin yhden ringin tässä tallipihassa kiertää. Ja Turon selkään voi päästää kyllä Veetinkin”
”Jes! Äiti nosta. Miksei tällä hepalla oo tukkaa?”
”Se on sellainen rodulle ominainen...”
”Kiva! Vielä yks kierros ja sitten mä autan sua harjaamaan heppaa.”
”Voi kun kiva, ootpas sä ystävällinen.”
”Niin oonkin, äiti sano samaa kun katoin meidän pöydän eilen.”
”Joo, se meni hienosti Veetin osalta. Menetettiin vaan kaks mukia tälläkertaa. Onneks ei ollu Teemaa tai mitään.”
”Tuuppas Veeti alas nyt, muutkin on menossa jo talliin.”
”Joo. Mutta en mä ehkä jaksakaan auttaa sua harjaamaan kun mulla on niinku tositositosi kiire vessaan.”
”Voi harmi, koitan sitten pärjäillä yksin.”
”NEIJAAAA! Onks tää sun eväsleipä jota Baldur syö??”
”On! Käske sen jättää edes puolet mulle! Hei Veeti mun on nyt ihan pakko mennä… Ai se häipyi jo.”
”Neija Rokka ja Rebe vei sun lapaset! Ja Sirkka löysi jostain Turon ohjat...”

Vastaus:

Olipa kiva, kun otit Veetin mukaan dialogiin! Pojan repliikit ovar juuri sellaisia, mitä voisin itsekin hänen suuhunsa kirjoittaa. Tuon ikäiset tuntuvat keksivän jokaisesta asiasta jotain kysyttävää. :D

Kiva, että sinäkin jätit repliikeistä johtolauseet pois, niin pääsin jatkamaan arvuutteluitani sen suhteen, kuka sanoi mitäkin. Olit myös löytänyt dialogiin aivan erilaisen näkökulman kuin Aslaug. Jännä, miten samasta päivästä saakin kirjoitettua näin erilaisista näkökulmista!

Juulia, 02.03.2018

Nimi: Aslaug

24.02.2018 16:48
Talvipäivä 24.2.2018

"Mikä toi oli?"
"Vanhan tönön ääniä. Tuuli ulvoo nurkissa: Uuuuuu-uuuu!"
"Täällä on vähän viileää..."
"Ja pimeää."
"Ei näy mitään. Pelkkää pimeyttä!"
"Pipo päähän, aamulla on varmasti vielä kylmempi! Kyllä tää kohta lämpenee, kun ihmiset alkaa lämmittää."
"No joo, sen verran pieni huone..."
"Ja meitä on monta."
"Tortillat ois jees."
"Ne oli kyllä! Montako meni?"
"Kaksi ainakin..."
"Varmaan neljä! Mmmm tacomauste..."
"Entäs jäätelö?"
"Ei enää, on muutenkin kylmä!"
"Katotaan kesällä uudestaan---"
"Mitä siellä toisella puolella tapahtuu? Mitä te teette?"
"Hei, kuulostaa epäilyttävältä!"
"Eih, älkää nyt! Se on vaan sänky! Tää sänky natisee."
"Ahahahaaa, niin muuten natisee! Ei tarvii liikkua melkein yhtään!"
"Onneksi alakerrassa ei ole ketään. Vois tulla vääriä mielikuvia!"
"Hyi teitä! Mutta mitä mieltä olitte maastosta?"
"Hitto, Baldur meni muuten kovaa!"
"Niin se meneekin. Ei uskoisi, että töltissä pääsee niin reippaasti. Jotkut issikat menee passia vielä kovempaa, mutta Baldur tykkää töltistä. Meneehän ne amerikkalaiset peitsaritkin normiravureita kovempaa."
"Vois mennä useamminkin maastoon näin, oli niin kivaa."
"Niinpä! Kaahailu on kivaa. Rokkis ainakin kannattaa ideaa!"
"Sen kyllä piti olla rauhallinen maasto, niin Juulia sanoi."
"Elämä on täynnä yllätyksiä! Ei aina voi olla rauhallista!"
"Ei niin, jos Rokka ja Tuula on mukana. Kaikella rakkaudella!"
"Sitä paitsi olihan se rauhallinen ennen peltoa."
"Kiva, kun kaikki hepat on täyspäisiä, eikä kukaan sekoile mitään."
"No täyspäisyydestä en tiedä, mut ei ainakaan pelkää!"
"Neva, oliko Rebe kiva? Se on kyllä niin ihanan oloinen."
"Oli! Se oli tosi symppis!"
"Vaikka ei voittanutkaan laukkakisaa, hihi!"
"Kuka siellä nyt taas vinguttaa sänkyä?"
"Hehee, kärsikää!"
"Aslaug!"
"Mitä? Makuupussi kahisee."
"Kahistaan kaikki yhdessä."
"Onko muuten peitsissä, tai passissa, helppo istua? Näyttää helpolta."
"Joo on, se on tosi tasaista. Saat joskus koittaa Baldurilla jos haluat."
"Kai sitä vois."
"Ja Neija vois ratsastaa Baldurilla kanssa, kun Turokin menee aina niin hienosti... Se vois olla hyväksi sille, että joku osaavampi menee välillä."
"Pää kiinni, hyvinhän se menee sullakin!"
"En ole koskaan osannut ratsastaa sillee oikeesti. Eniten vaan maastossa ja kotona issikoilla askellajeja."
"Mitä, onko teillä issikoita?"
"Ei, mutta Kieruassa oli. Naapurissa oli talli."
"Mikä on Kierua?"
"Missä se on?"
"Norjassa, ihan pohjoisessa Tromssan läänissä."
"Mitä, ootko asunut Norjassa?"
"Joo, ekat 14 vuotta. Pari vuotta sitten tultiin tänne."
"Ahaa, sen takia sulla on tuo... aksentti? Vai murre?"
"Joo, aina on puhuttu neljää kieltä, enkä sitten osaa mitään niistä kunnolla."
"Neljää? Hyvinhän suomi ainakin sujuu."
"Joo... suomea, norjaa, pohjoissaamea ja kveeniä. Tosin kveeni on kai tavallaan suomea."
"Siistiä! Oliko siellä kivaa?"
"Onhan täällä aika erilaista. Mutta oli kivaa, paljon hevosia ja luontoa."
"Voi, luonto on ihana!"
"Nyt muuten näkee aika hyvin, vähän vaan on hämärää! Silmät on tottuneet."
"Joo, nää verhot näköjään päästää valoa."
"Ja lumi heijastaa, siksi näyttää valoisammalta. Onko siellä kuutamo?"
"En tiiä, eikä jaksa nousta katsomaan."
"Mutta sinne mäen päälle pitää joskus kiivetä. Kai sinne hevosellakin pääsee?"
"Pihkamäki vai mikä se oli?"
"Joo, se. Pihkavuori."
"Ja kesällä vois ratsastaa kylälle!"
"Joo! Ajatelkaa, hepalla jäätelökiskalle."
"Ilman satulaa sitten."
"Ja pellolle laukkaamaan!"
"Oispa kesä."
"Kyllä talvikin kelpaa. Tänäänkin oli ihana sää. On niin kaunista kun kaikki on valkoista ja harmaata. Eikä onneksi tullut kylmä."
"Lumiset hevoset on ihania! Ja oli kyllä muutkin kuin vaan pelkät hevoset."
"No vähän pöllysi joo ja naama jäätyi! Mutta kyllä se oli sen arvoista."
"Parasta just nyt..."
"Joo..."
"Pitäiskö nukkua?"
"Pitäis."
"Joo, että jaksetaan herätä aamulla."
"Joo. Öitä!"
"Öitä, ette sitten natise."
"Ei natista, ei. Öitä!"

Vastaus:

Ohhoh, et ihan pysynyt antamassani mitassa. :o Se ei haittaa yhtään - tätä oli todella kiva lukea!

Oli mielenkiintoista yrittää päätellä, mikä repliikki kuului kenellekin. Hauska idea jättää johtolauseet kokonaan pois ja mielestäni se toimii hyvin ja luo kuittaukseen erilaisen fiiliksen.

Juulia, 02.03.2018

Nimi: Vanessa (jonka nimimerkin Laama otti haltuun)

21.02.2018 18:26
ystävänpäivän ratsastustunti Laamalandian totaalijärkyttyneen prinsessan näkövinkkelistä

Sillä oli päällä se vaaleanpunainen toppatakki, jonka hihat pullottivat muskeleiden näköisesti. Se kutsui mua tarhan portilla ja mä, total idiot, lankesin. Olisi pitänyt arvata että töihinhän sitä joutui, kun antoi kiinni sille tytölle - eikä töissä siis muuten ehkä mitään, mutta kun me päästiin kentälle (öö excuse me kenen idea edes on mennä ulkona kun olis kattokin pään päälle????), mä huomasin, että siellä oli muitakin eläimiä. Hevosia. ”Lajikavereita” extrasuurissa ja huutavanpunaisissa lainausmerkeissä kirjoitettuna. Kaksi selkeästi Britney Spearsin kaljupääaikaisella kampaajalla käynyttä irokeesitukkaista ponia oli aivan kuin kaksosia (mitä järkeä olla samannäköinen kun voi olla uniikki), ruskea trimmausta kaipaava islanninhevonen joka kävellä löntysteli ratsastajansa alla, ja sitten, wou, yksi siniverinen. Valkoinen puoliverinen prins… se olikin tyttö. Kilpailija kuitenkin spotted juuri sillä sekunnilla, kun se tyttö mun selässä olisi tahtonut tehdä yhteistyötä - mä painoin korvat luimuun ja kiemurtelin aikani alkuverryttelyissä, kunnes aloin lämmetä ajatukselle että saisin oikeesti ehkä jopa juosta ja laihtua, koska no, supermodels never sleep without thinking about the good shape (seriously mähän halusin vain osoittaa kaikille olevani nuoresta iästäni huolimatta hieno ratsu, varsinkin sille valkoiselle kaunottarelle).

Hiffasin kuulema hienosti ihmisen mahdollisimman pienet avut, ja kun mä olin aikani vänkännyt vastaan vähän kaikesta (kuten pelottavista kulmista, mallikoulussa opetetusta catwalk-käynnistä josta Vanessa ei tykännyt ravatessa, siitä että musta kolmikaarisen uran kaarille sopi yksi mun kyljen mentävä lisämutka etc etc, u know those mothers), meillä synkkasi. Finally. Vanessa alkoi ymmärtämään siis mua ja antoi mun rauhassa tehdä mitä kuuluikin - siirtymiset eri askellajeista toisiin olivat mun lemppareita ja loistin niissä, voltitkin meni ihan kivasti vaikka se omilla jaloillaan pönöttävä nainen huomauttikin mun suoristamisesta. Parasta oli kuitenkin se, kun me onnistuttiin laukannostoissa, ja aivan ensimmäisestä nostosta saakka kumpikin kavio osasi olla johtava - mua ei oikeastaan kiinnostanut, oliko kyseessä vasta- vai myötälaukka, mä heitin koipiani menemään ja Vanessa joko taputti tai ärisi itsekseen (ihme hippiäinen, varmasti nolasi meidät). Se ihme Juuliakin kehui onnistuneita nostoja ja vielä uudemman kerran sitä, etten ottanut yhden yhtä raviaskelta nelistämisestä käppäilyyn siirtyessäni. Sain aimotaputukset kaulalle, kun me saatiin siirtyä loppukäynteihin, ja osasin olla jopa tyytyväinen. KUNNES. SE. KIMO. TULI. MUN. ETEEN. LIKE. WHAT? Mä inahdin ja heitin toisen kavion taaksepäin (harmi ettei siellä ollut ketään), ja Vanessan oli pakko kääntää mut ympyrälle, koska mun vihalle ei vaan mahtanut mitään - se valkoinen otus sai mun päässäni kiehumaan. Toisaalta, kyllä Kimillä ja Taylorillakin on aina sotaa twitterissä. Minkä meille megatähdille mahtaa, aina on jotain.

(ps. voin luvata että Vanessa tykkää kaikista ihmisistä ja hepoista hieman enemmän kuin Laama :D)

Vastaus:

Voi Laama! Se on takuulla diivamaisin hevonen, jota maa päällään kantaa. Tämä tarina oli piristävän erilaista luettavaa kuin ne tuntikommentit, joita olen ennen lukenut.

Alun valtataistelun jälkeen Laama kuitenkin alkoi liikkua todella hyvin ja pakko myöntää, yllätti opettajankin liikkumisellaan. Varsinkin vastalaukat ovat tasapainottomille nuorille yleensä vaikeita, mutta Laama handlasi ne yllättävänkin hyvin. Erityisesti kolmikaarisella ongelmaksenne muodostui se, että asetit Laamaa myös keskihalkaisijaa ylittäessä, kun olisi pitänyt suoristaa. Muista tehdä selkeä ero kaaren ja suoran välillä. Suoraan kävellessäsi et tarvitse asetusta. Kaarilla taas asetit hyvin ja Laama oli juuri sopivasti taipuneena "makarooniksi".

Laamalle jatkoa varten tiedoksi, että ensi kerralla niihin tehtäviinkin saa sitten keskittyä. Ja että se on jo nyt kaikin puolin toimivampi ja hienompi ratsu kuin se valkoinen kilpailijatar. Kaikella rakkaudella Hippua kohtaan, mutta omistaja on jo luovuttanut sen ratsun uran suhteen. :'D

Juulia, 02.03.2018

Nimi: Aslaug

18.02.2018 18:16
Ratsastustunti 14.02.2018

Omasta tyyneydestään hieman kummastuneena Aslaug ohjasi Baldurin karsinan oviaukosta sisään. Edessä oli ratsastustunti, ensimmäinen pitkään aikaan, eikä jännitys ollut (vielä) saanut häntä ahdistumaan.

Kiehtovammasta vaihtoehdosta huolimatta tyttö päätti laittaa ratsulleen satulan, jotta saisi avut menemään edes oikeaan suuntaan, varsinkin, kun oli tarkoitus ehkä oppiakin jotain. Jostain kumpusi ajatus, että ratsastustunnilla satula oli oltava - siitäkin huolimatta, että erikseen oli annettu lupa olla ilmankin. Niinpä Baldurin oli kestettävä vyön kiristys. "Me ollaan menossa alkukäynneille maastoon. Tuletko mukaan?" kuului ujo kysymys karsinan ovelta. "Ei viitsitty huutaa tuolta toisesta päästä." Aslaug huomasi vaaleahiuksisen Neijan ja silmälasipäisen Tuulan. "Joo, tullaan kyllä!" hän ilahtui. Ihanaa, mahdollisuus saada kavereita!

Poniratsukot kokoontuivat tallin edustalle. Tuula oli reippaana jättänyt satulan varustehuoneen telineeseen. Aslaug ihaili salaa tytön taitoja: epävarma ratsastaja ei varmasti rohkenisi mennä tunnille satulatta! Ilta alkoi jo sinertää, oli mitä sopivin aika lähteä liikkeelle. Vielä hetken aikaa sentään näkisi ympärilleen, ennen kuin pimeys laskeutuisi. Turo pörhisteli riikinkukon lailla huomattuaan Rokka-tamman liittyneen korkea-arvoiseen seuraansa, ja irvisteli omistushaluisena Baldurille. Islantilainen ei alkuunkaan ymmärtänyt moista kukkoilua, vaan jatkoi hyväntahtoista hörinäänsä. "Mennään vaikka pihaton takaa ja tullaan sitten järven rantaa takaisin, maneesin ohi", Tuula mietti, ja toiset hyväksyivät reittisuunnitelman, kun eivät osanneet ehdottaa parempaakaan. Niinpä tammaratsukko johdatti pientä joukkoa pihaton aitaa seuraillen.

Rokka tepasteli hieman kiihtyneenä, tehden välimatkaa muihin. Turo tosin pyrki pysyttelemään sen kintereillä, ettei upea nainen pääsisi karkuun. Neija sai orin kuitenkin helposti haltuun, ja matka sujui ilman välikohtauksia. Baldur vain mennä tallusti omaa tahtiaan maisemia katsellen. Sen selässä myös Aslaug yritti painaa reittejä mieleensä. Tuula luetteli pihaton kesäasukkaita: Rokka ja Olaf, Rebe, Hertta, Molla... Juulia oli väläyttänyt Aslaugille ehdotusta myös Baldurin majoittamisesta sinne. Se olisi ponille varmasti unelmien täyttymys.

"Ravataanko?" Aslaug kysyi toisilta. Ei tarvinnut kahdesti ehdottaa, sillä Rokka oli jo vauhdissa, ennen kuin hitaammat ehtivät asiaa ajatellakaan. Meno oli siis heti alkuunsa melko reipasta. Islantilainen erottui joukosta jo ulkonäkönsä puolesta sen lisäksi, että sillä oli ihan omat askelkuviotkin. Sen ravi oli hyvin passitahtista, joten Aslaug sai nauttia tasaisesta kyydistä. Tyttö katseli ponin pörröävää otsatukkaa ja kuunteli monien kavioiden töpötystä lumisella tiellä. Ei tarvinnut kuin kiristää ohjaa aavistuksen verran, kun ruuna jo vaihtoi tölttiin. Kuinka olikaan mahdollista ikävöidä askellajia? Viimeksi - jos Baldurin koeratsastusta ei laskettu - hän oli ratsastanut islanninhevosella kotona Kieruassa. Hän paloi kokeilla Baldurin suurempia vaihteita. Alkulämmittelyllä tosin oli tyydyttävä sivistyneempään menoon, joten kaikki kokeilut saivat jäädä toiseen kertaan. Poni itse piti selvästi reippaammasta tahdista, eivätkä vuonohevoset päässeet karkuun. Muut katselivat tölttäystä kiinnostuneena, yrittäen saada selvää jalkojen liikkeistä.

Kentällä, aitojen sisäpuolella, Baldur ei enää viitsinyt nostella jalkojaan, vaan mennä viipotti perin juurin ponnetonta possupassia ympäri kenttää. Passitahtisuus sinänsä ei haitannut tehtävien suorittamista - asetuksia ja siirtymisiä - joten Aslaug antoi ponin järjestää jalkansa kuten se itse tahtoi, keskittyen vain saamaan askellukseen edes hivenen lennokkuutta. Neija sai Turon ratsastettua oikein rennoksi, eikä Aslaug voinut olla vilkuilematta kaksikon kaunista menoa, vaikka olikin vannonut keskittyvänsä vain itseensä. Kolmikaarinen harjoitus teki kuitenkin hyvää. Alun tahmeudesta selvittyään Baldur muuttui helpommaksi ratsastaa. Sitä ei tarvinnut ajaa eteen, joten ratsastaja sai itsensä ja apunsa rauhoitettua.

Vastalaukka sen sijaan oli Aslaugille vieraampi juttu. Hän tiesi Baldurin osaavan, mutta koska oli itse epävarma omasta tekemisestään, ei nostoista tahtonut tulla mitään. Jostain syystä käytäntö osoittautui teoriaa hankalammaksi. Lisäksi häntä huolestutti Hippu, jonka tahti näytti sen kuin kiihtyvän. Hän ei halunnut jäädä poneineen ison hevosen tielle! Onneksi kahden onnistuneen noston ja koko sivun pituudelta jatkuneen laukan jälkeen he saivat luvan lopettaa. Kyllä tuntiin saattoi melko tyytyväinen olla; kaikki oli sujunut kelvollisesti, siitäkin huolimatta, että hän tunsi itsensä porukan kehnoimmaksi ratsastajaksi. Toisaalta Baldur oli kuitenkin liikkunut ihan hyvin, taipunut ja rentoutunutkin vähän, joten ei kaikki aivan hukkaan ollut mennyt.

Eihän Aslaug näitä ajatuksiaan julki lausunut, vaan myöntävästi nyökäten lähti alkukäyntien kokoonpanon kanssa palauttelulenkille kohti hämärään häviävää järvenrantaa. "Mennäänkö joku kerta ihan kunnon maastoreissulle?"

Vastaus:

Sinä ja Baldur olittekin minulle ennestään aivan tuntematon ratsukkona, sillä en ole ennen tätä ratsastustuntia ehtinyt näkemään sinua hevosen selässä!

Nuo islanninhevosten erikoiset askellajit eivät ole minulle lainkaan tuttuja, joten Baldurille sallittakoon sen passitahtinen ravi. Jonkun toisen hevosen passiravista olisin varmasti huomauttanut ja ohjannut korjaamaan sitä.

Vastalaukkojen nostaminen on yllättävän vaikeaa. Muista nostossa siirtää painosi ulkoistuinluulle ja asettaa hevonen selkeästi ulkopuolelle. Asetus on kuin suuntavilkku, joka kertoo hevoselle suunnan - tai kuten tässä tapauksessa - nostettavan laukan.

Ethän ole liian kriittinen omaa ratsastustasi kohtaan. Ratsastuksessasi on paljon hyvää, suoritit jokaisen tunnilla vastaan tulleen tehtävän hienosti. En edes tiennyt, ettet ole nostanut ennen vastalaukkoja. Ne ovat kaikille joskus vaikeita, älä huoli.

Juulia, 02.03.2018

Nimi: Aslaug

11.02.2018 10:35
"Mitä oikein puhut, lapsi? Oletko unohtanut, mitä Vuodet ja Vuoret opettivat? Mieti!"

Aslaug muisteli Snotran sanoja. Hän oli saanut kuulla kunniansa soitettuaan edellisenä iltana Skype-puhelun isovanhemmilleen Kieruaan ja valitettuaan epävarmuuttaan ponin omistajana. Isoäiti oli oikeassa. Miksei Aslaug pärjäisi? 14 vuotta hän asui kahden tallin välissä: yksi naapuri oli kasvattanut lyngenhevosia, toinen pitänyt vaellustallia. Kävelemään opittuaan hän oli samoillut vuonoja ylös-alas hevosen selässä, tai jollei selässä, niin narun päässä ainakin. Kyllä hän tiesi, kuinka islanninhevosen kanssa elettiin.

Tämä nimenomainen islanninhevonen puolestaan tiesi, kuinka puoliverivarsan kanssa elettiin. Juulia oli ollut ratketa riemusta kertoessaan Aslaugille, kuinka Baldur piti Blondin Herran kurissa ja nuhteessa. Ruuna oli heti portista päästyään tehnyt selväksi, kuka tarhan omisti, eikä pikkutamman ollut auttanut pullistella. Marssijärjestyksen selvitettyään poni oli kuitenkin pehmennyt ja innostunut jopa leikkimään lapsen kanssa. Rajoja ja rakkautta, oli Juulia hehkuttanut. Ainakaan varsan ego ei pääsisi kasvamaan turhan suureksi.

Ulkona aurinko paistoi kirkkaasti heittäen pitkät, siniset varjot valkoiseen hankeen. Pakkanen kiristeli lähempänä kymmentä astetta. Aslaug tiukensi huivia kaulassaan ja veti pipoa syvemmälle päässään livahtaessaan oviaukosta pihalle. Hän näki kentällä ravaamassa kylmää ilmaa uhmaavan vuonohevosratsukon, jota ei tuntenut. Se oli se uusi poni, joka oli saapunut vain muutama tunti Baldurin jälkeen. Aidan vierellä värjöttelevät tytöt hän sen sijaan tunnisti: Neva ja Tuula. Juulia oli ohimennen esitellyt heidät toisilleen. Kaikki tosin taisivat Aslaugin itsensä tavoin olla hieman hitaastilämpiäviä, mutta tyttö toivoi vielä jonain päivänä sulautuvansa porukkaan. Tuula omisti Rokan, joka oli myös vuonohevonen, Neva taas vuokrasi Juulian suokkioria. Kurrehan sen nimi taisi olla? Ajoittain Aslaug vaivaantui liiankin hyvästä nimi- ja kasvomuististaan. Joskus oli leikittävä tyhmempää, kuin oikeasti olikaan, etteivät kaikki pitäneet häntä jonain stalkkerina. Minkä hän sille mahtoi, että saattoi muistaa yhden kerran tapaamansa ihmiset vielä vuosienkin jälkeen?

Näissä mietteissä, lumihanki kenkien alla narskuen, tyttö tallusti tarhan portille, eikä voinut olla naurahtamatta ruunikolle takkuturkille, joka niin pätevänä paimensi loimiin pakattua nuorta koipeliinia kauemmas. Hän silitti aidan yli kurottavaa turpaa. Paksun lapasenkin läpi se tuntui pehmeältä. Aslaug hymyili ponille, valinta oli sittenkin ollut oikea. Aidalta putosi lunta, kun hän könysi lankkujen välistä tarhaan riimu kädessään. Ruuna armahti uteliaan varsan ja salli sen tulla tervehtimään. Voi, kuinka siro ja pieni pää sillä oli! Muuten tamma näytti olevan pelkkää jalkaa, siitä kasvaisi vielä iso. Lempeäkin se oli, ei ollenkaan isotellut tai testannut hampaitaan takin hihaan. Aslaug silitti sen suuria korvia ja hauskanväristä päätä, ennen kuin siirtyi riimuineen Baldurin luo. Poni oli helppo saada portista ulos, eikä varsan karkaamisesta ollut pelkoa. Pikkutamma tyytyi kohtaloonsa jääden riuhtomaan heinää suuhunsa kuin iso, itsenäinen hevonen ainakin.

Heidän seistessään tarhojen välissä Aslaug katseli uutta ystäväänsä. Oli vieläkin vaikea uskoa, että kaikki oli oikeasti totta, hänellä oli oma poni. Ruuna paistatteli auringossa silmät puoliummessa. Tuon turkin kanssa varmasti tarkeni, loimittamista tuskin tarvittaisiin! Tyttö silitteli karvaista kaulaa, eikä yksinkertaisesti saanut silmiään irti eläimestä. Eihän ponissa mitään ihmeellistä ollut: se oli pieni - vaikkakin islanninhevoseksi hieman ylikasvanut, karvainen, perusruunikko vailla minkäänlaisia mielenkiintoisia merkkejä. Mitäänsanomaton, olisi joku voinut väittää. Aslaug ei ajatellut niin, Baldur oli kaikkea muuta kuin mitäänsanomaton!

Järven jää loisti auringossa polttaen verkkokalvot kirkkaudellaan. Aurinkolasit olisivat olleet hyvä lisävaruste tälle kävelylenkille, mutta tähän hätään niitä ei ollut saatavilla. Tyttö varjosti silmiään kädellään nähdäkseen edessä levittäytyvän valkeuden. Poni seisoi rauhallisena hänen vierellään tähystellen samaan suuntaan. Aslaug taputti ruunan tuuheaa turkkia, eikä katunut päätöstään jättää potkunyrkkeilytreenit väliin. Kuinka se oli sattunut mieleenkään tässä vaiheessa? Joka tapauksessa sinne ehtisi myöhemminkin. Hän puhalsi ilmaan valkean huurupilven. Tuuli vei sen mukanaan saaden lumisen metsikön humisemaan heidän takanaan, ja narisutti kauniin kelopuisen kodan hirsiä.

Voihan poni! Hymy ei vieläkään ottanut haihtuakseen, mutta ehkä se oli vain hyvä juttu, sillä se taisi tehdä positiivisen vaikutuksen Tuulaan ja Nevaan, joiden ohi hän ruunansa kera kulki palatessaan tallin pihaan. Rihtniemi vaikutti hyvältä paikalta, ainakin ympäristö oli kaunis, ja varmasti täynnä hienoja maastoreittejä tutkittavaksi. Hyvällä tuurilla saisi myös maastoseuraa! Baldurin kaviot kopisivat ihanasti tallin lattiaa vasten. "Kiva pipo!" Aslaug säpsähti ääntä, joka palautti hänet takaisin maan pinnalle. Hämmentyneenä hän pysäytti ruunikon käytävälle ja katsahti karsinaan, josta ääni oli kuulunut. Ovessa luki nimenä Turo. Vuonohevosen omistajahan se oli, harjaamassa komeaa poniaan. Sitten Aslaug tajusi pipoviittauksen; Turon omistajalla oli vaaleanharmaa, suuritupsuinen myssy päässään, aivan samanlainen kuin hänellä itsellään! "Kiva poni", hän hymyili ujon vastauksen nyökäten vaalean orin suuntaan. "Neija", toinen esitteli itsensä, johon Aslaug vastasi kertoen oman nimensä ja viittasi sitten myös Balduriin toivoen, ettei puheen kveenivivahde kuulostaisi kovin typerältä. "Aiotteko tulla ystävänpäivän tunnille?" Neija huikkasi vielä käytävän toisesta päästä, kun Aslaug oli jo päästämässä Balduria karsinaansa.

Piikkisuka rahisi pitkässä turkissa, kun tyttö puunasi poniaan tallin perukoilla. Tunnille? Täti oli suositellut käyttämään jokaisen tilaisuuden hyväksi, tämä oli kai yksi sellainen. Tunneissa oli puolensa ja puolensa. Oli mahdollista oppia ja korjata virheitä, mutta se vaati sen, että joku katsoisi ja kommentoisi. Ja entä jos muut (Varmastihan tunnille olisi muitakin tulijoita, Neija ja Turo nyt ainakin.) nauraisivat? Tällä kertaa hänen mietteensä keskeytti Baldur, joka tyhjensi harjakassiaan kiivaalla tahdilla. Harja toisensa jälkeen kopahti lattiaan islantilaisen pöyhiessä sisältöä mukavien yllätysten toivossa. "Eih!" Aslaug naurahti ja kumartui keräämään hoitovälineistöä takaisin. Tästähän Elisabet oli varoittanut: Baldurin kanssa ei sopinut keskittyä epäolennaisuuksiin! Hän pyyhki kaviokoukun kuolaisen varren viattomuutta huokuvan ponin poskikarvoihin. Ruuna katseli häntä ilmiselvästi tyytyväisenä; tavoite saavutettu ja huomio saatu. Tyttö pussasi ponia turpaan.

Vietyään Baldurin tarhaan ja palattuaan talliin Aslaug käveli mietteliäänä ilmoitustaulun luo. Tuntilistalla oli jo muutama nimi. Olihan se nyt uskallettava! Hän lisäsi itsensä listaan muiden perään. Rokan ja Turon omistajineen hän tiesi jo nimeltä, mutta joku Hippu oli täysin tuntematon, samoin Laama, eikä hänellä ollut näiden omistajista tai vuokraajista aavistustakaan. Kyllähän se myöhemmin selviäisi, sitä paitsi parasta olisi keskittyä ihan vain omaan tekemiseen! Vielä pitäisi päättää, laittaisiko sitä sitten satulan vai ei...

Vastaus:

Muutamana päivänä olen tallitöiden lomassa ehtinyt seuraamaan Blondin ja Baldurin touhuja ja täytyy kyllä sanoa, ettei pikkuneidille olisi voinut löytää parempaa tarhakaveria! Kyllä siitä vielä muita kunnioittava hevonen kasvaa, ainakin toivottavasti. :'D

Uskon, että teistä talliporukan jäsenistä hitsautuu ajan kuluessa varmasti erottamaton porukka. Tuula ainakin on kolunnut maastoreittejämme ahkerasti ja lähtee varmasti mielellään kanssasi maastoon!

Balduriin taitaa päteä hyvin sanonta, ettei koiraa ole karvoihin katsomista. "Tavanomaisen" ulkomuodon alla on oikea persoona - eikä missään nimessä mitäänsanomaton sellainen! Yhtä luotettavaa hevosystävää saa etsiä.

Taas kerran miellyttävää luettavaa, tekstisi soljui helposti eteenpäin. Erityisesti pidän tavastasi kuvailla miljöötä! Kuvausten ansiosta lukija (minä ainakin) matkustaa jonnekin Frozen-sadun kaltaiseen taikamaailmaan. :)

Juulia, 12.02.2018

Nimi: Tuula

05.02.2018 15:56
maanantai

"Voi poni poni poni, miten sä onnistut aina likaamaan ittes", mä huokasin, kun Rokkis käppäili tarhasta vastaan täysin mudan kuorruttamana. "Eiks talvella mun elämän pitäis olla helppoa ja sun möyriä lumessa puhtaana? Hei pliis." Viikinkiponin harja sojotti minne sattu ja sen karva oli ihan takussa. Harjaki pitäis kai taas leikata, siitäki oli vierähtäny aikaa. "Ilmesesti me ei mennäkään maastoon, vaan pesulle mars!" tekohymyilin. Hevoseton on huoleton, vai miten se nyt menikään, mutta mun oli ihan pakko antaa Rokalle porkkananpala taskusta, niin söpösti poni tapitti mua otsatukkansa alta. Olafki ravas pihaton aidalle mua morjenstamaan, mutta muut heppaset pysytteli vähän kauempana, ehkä mä olin jotenki pelottava ja ne sääli Rokkaa kun se joutu olemaan mun omistuksessa. Rokkiksella ei tuntunu olevan yhtään minnekään kiire, se vaan maisteli mun vaatteita ja yritti hamuta lisää porkkanaa. "Sori, ne loppu ny!" mä pahoittelin sarkastisesti. Olis joskus kiva tietää mitä ton poninriiviön päässä oikeen liikku.

"Tuuppa nyt, hölmö", mä kiskoin Rokkaa riimunnarusta minkä jaksoin, mutta tamma jakso pistää vastaan. Joskus mä vaan mietin, että olikohan se jotain sukua Pollelle. Eiks Pollen suvussa kuiteski ollu vuonohevosta? Voikukkia ja jotain semmosia putteja. "Kuule aasi, eikö me ny voitais mennä talliin?" Rokka kallisti sen pientä ponin päätä ja tuijotti mua suoraan sieluun. "Okei okei, on mulla minttupastilleja", mä hellyin. Miks se oli niin söpö ja hyvä kerjäämään? Rokkis rouskutti pastillit hyvällä halulla ja suostu sitten onneks lopulta liikkumaan, muuten me oltais varmaan jääty siihen seisomaan ku mummot lumessa konsanaan! Ois ollu ohikulkijoilla ihmettelyä, tosin kuka tallilaisten lisäks täältä edes kulki ohi? Tuskin kukaan, oli sen verran syrjästä, mutta silti ihanaa seutua! Paljon peltoja ja maastoja, kyllä kelpas.

Tallissa kaikki oli taas hyvin. Rokkis nukahti käytävälle mihin mä sen pistin kiinni ja ite sain rauhassa alottaa mudan raapimisen pois tammulin turkista. Mä en tiennyt, kutsuttiinko sitä edes turkiks, mutta ainaskin Hertta-mammutilla oli kunnon turkki tarven varalle. Ei Rokkiksenkaan takkupesäke paha ollut, kunnolla oli päässyt venähtämään, mutta mitä nyt puskaponia klippaamaan, kun me muutenkin mentiin lähinnä maastossa ilman satulaa. "Voi sua ja sun rokkitukkaa", mä lepertelin ponin korvaan, kun se nuokku siinä silmät ihan ummessa ja kieli vähän ulkona. Ei sen korvat edes liikkunu ku ovelta kuulu kolinaa, Juulia se sieltä tulla tepsutti kun mikäkin kotitonttu. "Moikka! Ihana nähä taas suakin!" tallinomistaja moikkasi, kun päästiin kuuloetäisyydelle. Rokkakin sai tietty taputukset itelleen.

"Kuule, meille on tullu tosi paljon uusia yksäreitä nytten alkuvuodesta! Tosi kivanolosta porukkaa!" Juulia alko heti hehkuttamaan, kun mä hääräsin Rokkiksen harjan kimpussa. "Aijjaa kiva, mä mietinki että niin paljon outoja hevosia, mistä lie avaruudesta putkahtaneet", mä irvistin ja pujahin Rokan kaulan ali setvimään toisen puolen takkuja. "Ooksää huomannu, että siellä joukossa on myös yks super ihana vuonisori! Ois varmaan hyvä sulho Rokalle!" Juulia heitti. Olinhan mä kai nähny tarhassa ihanan pystyharjakomistuksen, se näytti ihan melkeen samalta, mitä nyt oli pikkasen vaaleempi ja korkeempi. "Eikä! Mulle tuli kauhee vauvakuume tosta!" mä ähkin ponin hännän kimpussa. Aatelkaa, pikkunen vuonisvarsa, semmonen ihan minikokonen joka hurmais kaikki. Olishan sellanen nyt aika ihana, eiks vaan?

Vastaus:

Jostain kumman syystä hevoset osaavat aina löytää ne likaisimmat kohdat joissa kieriskellä. Herttakin on viime aikoina näyttänyt enemmän kävelevältä kaatopaikalta kuin hevoselta...

Enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi tätä mahdollista sukulaisuussuhdetta Rokan ja Pollen välillä! Ehkä ne ovatkin kaukaista sukua tai sitten Rokka on vain keksinyt helpon tavan kerjätä nameja. ;) Ja se uusi vuonohevosori Turo olisi varmasti täydellinen sulhanen Rokalle, eikö?

Osaat kyllä kirjoittaa näistä arkisistakin tapahtumista hauskasti, tykkään. Erityisesti nämä vertaukset tuovat värikkyyttä kieleen ja niiden avulla kirjoitustyylisi on persoonallinen ja erottuva. Tällä tarinalla kuittaat tammikuun tallivuokran. :)

Juulia, 09.02.2018

Nimi: Aslaug

04.02.2018 21:21
Unelmien täyttymys. Sitäkö sen piti olla? Ennemminkin huolta ja murhetta. Mitä, jos sen jalka katkeaa? Mitä, jos tulee ähky? Mitä se syö? Kuinka paljon? Mitä, jos ruokin väärin? Mistä tietää, että liikuttaa tarpeeksi? Entä, jos ratsastaa liikaa? Mitä, jos pilaan sen?

Ajatus kiersi kehää. Aslaug vaelsi päämäärättömästi pitkin tallin käytävää tarkistaen samoja, jo tarkistettuja asioita yhä uudelleen. Karsina oli valmisteltu ja oveen kirjoitettu nimi ja yhteystiedot. Suurin osa vähistä tavaroista oli aseteltu kaappiin, satulahuoneen telineet ja ruoka-astiat nimikoitu. Tyttö pinosi kaksi ruskeaa ämpäriä takaisin rehuhuoneen hyllylle. "Älä nyt, ei se hevosen omistaminen niin vaikeaa ole. Täällä on sitä paitsi niin paljon porukkaa, joilta voi kysyä neuvoa, ettei mitään hätää pääse syntymään", huoneen ovelle ilmestynyt Juulia naurahti. Niin, tallinomistajaa oli uskominen, tällä oli asiasta ehdottomasti paras tieto. Ei kai talleja olisikaan, jos hevosen pitäminen olisi mahdotonta. Aslaug hymähti kiitollisena, mutta yhä hermostuneena.

Puhelin värähti taskussa. "Ollaan ihan kohta siellä!" äiti kirjoitti. Aslaug nosti jaloissaan kiehnäävän suuren kissan syliinsä ja toimistoon seisahtuen hautasi kasvonsa sen turkkiin. Isä ja äiti olivat lähteneet tädin mukaan, he olivat halunneet tuoda ponin tyttärelle ikään kuin lahjana, vaikka olihan hän sen jo yhden kerran tavannutkin. Hän katseli, kuinka ilta hämärtyi ikkunan takana. Hevoset mutustivat heiniä tarhoissaan. Valkoisten aitalankkujen päälle oli kasautunut lunta, jonka eri kokoiset turvat olivat paikoitellen pudottaneet maahan. Pian yhdessä tarhassa olisi yksi ulkoilija lisää. Kauaa hän ei uskaltanut seistä paikoillaan, vaan siirtyi pian ulko-ovelle odottamaan. Tyytyväisenä huriseva, käsiä lämmittävä kissa rauhoitti tytön villinä vauhkoavaa mieltä antaen tilaa pienelle innostuksen kipinälle. Juuri sopivasti, sillä mutkan takaa vilkkuivat jo auton valot. Hän laski kissan maahan ja päästi sen takaisin tallin lämpöön, ennen kuin kääntyi pihatietä kohti. Täti pysäytti auton tallin eteen ja marssi saman tien avaamaan trailerin luukkua. "No niin, se on menoa nyt", Aslaug tsemppasi itseään kiivetessään sivuovesta sisään.

Tyttö ei ehtinyt edes kohottaa katsettaan lattian heinistä ja puruista, kun maailman pehmein musta turpa jo hamusi hänen kasvojaan. "Tässä olen!" lempeät silmät sanoivat otsatukan alta. Sinä lyhyenä hetkenä miltei pimeän trailerin sisällä kaikki maailman ajelehtivat palaset äkkiä löysivät paikkansa. Unelmien täyttymys, sehän se juuri oli, siinä se seisoi neljällä karvaisella jalallaan hänen edessään. Aslaug nojasi otsaansa ponin otsaa vasten ja veti syvään henkeä.

"No niin, tulittehan te sieltä!" isä nauroi toisten hymyillessä vieressä, kun tuore poninomistaja vihdoin peruutti islantilaisen ulos trailerista hymyillen leveämmin kuin mitä oli aikoihin nähty. "Ole hyvä, rakas", äiti niiskutti, eikä aivan onnistunut peittämään liikutustaan. Riimunnarusta irroittamatta Aslaug halasi vanhempiaan ja tätiään. Ruunikko poni seurasi perässä, sai kehuja ja taputuksia, ehkä hieman herkkujakin, ja vaikutti oikein tyytyväiseltä. Tämä oli selvästi hyvä paikka.

"Siitä se lähtee. Hyvältä näyttää, ette te voi muuta kuin pärjätä", tallinomistaja sanoi taputtaessaan ponia kaulalle. "Vie vaan se karsinaan siksi aikaa, että saatte tavarat purettua", hän ohjeisti lähtiessään toimistoon hoitamaan viimeiset sopimusasiat kuntoon äidin ja isän kanssa. Tyttöhän teki työtä käskettyä. Baldur - niin luki perimmäisen karsinan ovessa, jonne hän poninsa talutti. Tuntui ikävältä jättää se heti, mutta velvollisuudet oli tietenkin hoidettava. Täti tyhjensi matkaeväsheinät verkosta karsinaan, joten ruunalle jäi hyvä mieli, vaikka joutuikin olemaan hetken yksinään. Ponilla ei juuri ollut tavaroita mukanaan: vain päässään oleva riimu naruineen, satula, suitset, harjakassi ja yksi loimi. Ne kaikki löysivät paikkansa varustehuoneessa.

Aslaug palasi karsinalle jääden oveen roikkumaan, ja ihan vain ihailemaan heiniä mutustavaa otusta. Oma poni! Eipä hän olisi sellaista ikipäivänä uskonut. Tai no, eihän ruuna hänen omansa ollut, ylläpidossa vain, ja kaikissa papereissa luki isän nimi. Häntä varten se oli kuitenkin hankittu, hänen se siis oli. Ahdistus oli jo mennyt, eikä saanut enää sijaa mielessä. Sen tilalle olivat syttyneet toivonkipinä ja varovainen usko tulevaisuuteen. Mitä kaikkea Baldur vielä toisikaan mukanaan!

Vastaus:

Uskallan väittää, että jokainen hevosta hankkiva pyörittelee päässään samankaltaisia ajatuksia. Kuitenkin viimeistään oman ponin saapuessa pihaan kaikki huolenaiheet vaihtuvat onneksi, aivan kuten tässäkin tapauksessa kävi.

Syvennyin niin tarinan maailmaan, etten huomannut yhtään kielioppivirheitä. Ehkäpä niitä ei sitten ollut. :D Jään odottamaan mielenkiinnolla, millaisia seikkailuita Baldur vielä tuokaan tullessaan! Tällä ihanalla tarinalla kuittaat myös helmikuun tallivuokran.

Juulia, 05.02.2018

Nimi: Neija

04.02.2018 18:48
Tallipäivä 1 – Hevosenomistaja Neija Wuorela

Innosta täristen paukautan maasturimme oven kiinni päästyäni ensin itse ulos. Äiti kiertää auton ja seisahtuu vierelleni. Tuttu nainen heilauttaa kainalosauvaansa pienen tallin ovelta.
”Joku vähän vähemmän kaistapäinen hymy kiitos”, äiti suhahtaa ja lähtee kiiruhtamaan naista kohti. Hymyilenkö minä? Kummastuneena vääntelen hetken naamaani normaalimpaan asentoon, ja juoksen sitten äidin kiinni.
”Hei taas! Turo odottaa täällä tallissa valmiina. Tavarat on pinottu tuohon oven eteen, voitte kantaa siitä”, Alisa kertoo. Nainen, Turon entinen omistaja, huitoo kepeillään ympäriinsä niin että vain suhina käy. Kerran joudun jopa hyppäämään pois tieltä.
”Jos Neija vaikka kantaisi ne tavarat autoon ja avaisi trailerin valmiiksi, niin me käymme Alisan kanssa katsomassa vielä niitä papereita”, äiti komentaa. Nyökkään innokkaana, ja äidin ja Alisan kadottua nurkan taakse ryntään laatikkoröykkiön luokse. Nostan päällimmäisen pahvilaatikon käsivarsilleni, ja kiiruhdan sitten sen kanssa autolle.

Tavaroiden kanssa ei kauaa nokka tuhise, vaikka niitä kunnioitettava määrä onkin. Onneksi kaikki varusteet kuuluvat kauppaan, en olisi itse ikinä osannut päättää mitä haluan. Nyt ei tarvitse kuin täydennellä olemassaolevaa varastoa. Turoon törmääminen oli sekin jo itsessään onni, en olisi pari viikkoa sitten uskonut, että joskus omistaisin vuonohevosen. Kilparatsuahan minä etsin, sellaista jonka kanssa voisin kehittyä ratsastajana ja ratsukkona. Vuonohevonen nyt ei täysin vastannut mielikuvaa uljaasta kilpahevosesta, mutta eihän Turon pörrökorvia vain kyennyt vastustamaan. Avaan trailerin lastaussillan ja käyn varmistamassa heinäverkon olevan yhä paikoillaan. Äitiä ja Alisaa ei vieläkään näy, joten vaivihkaa pujahdan sisään talliin. Vilkuilen ympärilleni. Suloinen kahden hevosen talli on valoisa ja siisti. Loukkaantuneenakin on Alisa saanut pidettyä paikat kuosissa.
”No hei poika!” leperrän Turon työntäessä turpansa kalterien välistä käytävään. Ojennan orille käteni, jota se alkaa heti hamuta. Hihitän itsekseni. Avaan karsinanoven ja pujahdan sisään. Kuiva leivänkannikka katoaa taskustani parempiin suihin sitä esitellessäni.

”Tehän ootte jo hyviä kavereita!” Alisa toteaa pian käytävältä. Vilkaisen naista hymyillen, rapsuttaen samalla Turon otsaa. Ori selvästikin pitää otsarapsutuksista, nytkin se nuokkuu silmät kiinni nautinnosta.
”Väärin ajatella näin, mutta onneksi loukkaannuit!” naurahdan. Alisa hymähtää ja ojentaa minulle riimunnarun.
”Laitetaas poika kärryyn”. Napsautan narun kiinni nahkariimuun, ja talutan Turon käytävään. Ulko-ovella Turo vilkaisee taakseen, kuin tajuten lähtevänsä tästä tallista viimeistä kertaa. Eipä tiedäkään minne joutuu, ajattelen noustessani lastaussiltaa pystyharjainen lemmikki perässäni. Enkä tiedä minäkään. Kotimme läheiseltä tallilta äiti oli käynyt karsinapaikan varaamassa, vaikka hevoseni oli alunperin pitänyt majoittaa kotiimme Wuorelaan. Tallin kunnostus olisi ilmeisesti kuitenkin ollut niin kallista, ettei sitä raaskittu edes yrittää. Sidon riimunnarun metallilenkkiin, ja annettuani Turolle vielä yhden kuivaneen leivän hyppään ulos.
”Voit tulla sitten katsomaan Turoa ihan koska vain haluat, siellä se on tallilla! Ja parannuttuas tottakai tuut välillä ratsastamaan!” vakuutan vielä Alisalle, joka yrittää silmät kiiltäen kyyneleistä pitää itsensä kasassa. Nainen nyökkää, ja kääntyy sitten lähteäkseen. Istun äidin viereen auton etupenkille ja huokaisen.
”Toisen murhe on toisen onni vai miten se nyt meni”.

Rihtniemeen on melkein tunnin ajomatka. Koko tuon ajan lähinnä jännitän Rihtniemeen saapumista ja sinne sopeutumista. Kuulemani mukaan paikka ei ole iso, joten eksymisen vaaraa tuskin olisi.
”Onko siellä paljonkin muita yksityisiä?” kysyn äidiltä.
”On siellä ilmeisesti, taisi olla ihan viimeisiä, jos ei jopa ihan viimeinen tyhjä karsina tuo jonka varasin”. Ainakin saisin uusia kavereita! Tosin saattaa olla mahdollista, että jokainen hevosenomistaja on keski-ikäinen valittajanainen. Jos näin on, minä juoksen. Ja kovaa juoksenkin, majoitan Turon vaikka huoneeseeni.

Ohitamme ensin Sauran, sitten kotiin johtavan risteyksen. Pian äiti vilkuttaa vasemmalle, hidastaa ja kääntyy. Katselen ympärilleni uteliaana. Niin monesti olen tämänkin paikan ohi kulkenut milloin milläkin menopelillä, enkä kertaakaan ole kiinnittänyt talliin sen suurempaa huomiota. Ajamme hitaasti punaisen päärakennuksen ohi tallin pihaan. Äiti sammuttaa auton ja vilkaisee minua rohkaisevasti.
”Let’s do it!” hihkaisen, henkäisen syvään ja avaan oven. Se on menoa nyt. Kääntelen hetken päätäni tietämättä mitä tehdä. Vaalea nainen lähestyy meitä pikkupoika kannoillaan. Hymyilen naiselle, joka hymyilee takaisin.
”Meidän uusi asukas ilmeisesti saapui? Minun nimeni on Juulia Helmivuo, tämän paikan omistaja”, nainen esittelee ja ojentaa kätensä. Tartun siihen ja puristan reippaasti.
”Niin taisi saapua. Minä olen Neija Wuorela, tuosta parin kilometrin päästä naapurista”, kerron. Äitikin esittelee itsensä.
”Nojoo, heppa alas vaan ja asettumaan taloksi!” Juulia toteaa sen kummempia löpisemättä, ja kiskaisee trailerin etuoven auki. Nousen siltaa pitkin sisään ja irrotan riimunnarun seinästä. Turo vilkaisee minua uteliaasti pitkien ripsiensä alta, ja totean jälleen hymyileväni kuin mielipuoli. Rapsutan nopeasti oriin otsaa, ja avaan sitten puomin sen edestä. Hiljaa maiskauttaen lähden kävelemään takaisin kohti ulkoilmaa, ja Turo seuraa perässä.

Juulia johdattaa minut yhtä varustelaatikkoa kantaen vanhaan navettarakennukseen rakennettuun talliin.
”Tässä siivessä asuvat yksityiset, tuolla toisessa mun omat hevoset. Tämä karsina on varattu Turolle, toivottavasti kelpaa”, Juulia kertoo. Lähellä varustehuonetta, ihanaa!
”Kelpaa hyvin!”
Talutan Turon tämän uuteen yksiöön, ja sidon sen varmuuden vuoksi kiinni kalteriin. Sitten riisun ripeään tahtiin orilta loimen, häntäsuojan ja kuljetussuojat.
”Komea hevonenhan se on!” Juulia toteaa. Nyökkään tyytyväisenä. Toden totta, ei ainakaan ole ulkonäössä valittamista. Irrotan narun kalterista ja Turon riimusta, ja palaan kantamuksieni kanssa käytävän puolelle. Turoon tutustuminen joutuisi nyt jäämään myöhemmälle.

Viemme Turon varusteet varustehuoneeseen, äiti ja Juulia auttavat minua purkamaan laatikot. Turon pääväriksi paljastuu oranssi, mutta muunkin värisiä kokonaisuuksia on Alisa mukaamme pakannut. Kaikki tavarat ovat hyväkuntoisia, enkä yhtäkkiä huomaa minkään tärkeän puuttuvan.
”Hyvännäköinen satula”, Juulia nyökkää kohti mustaa nahkaista yleispenkkiä.
”Niin näkyy olevan. Toivottavasti on myös mun mallinen. Tuntui ainakin koeratsastuksessa hyvältä”, kerron. Juulia esittelee minulle toimiston, jossa ei tällähetkellä ole ketään. Asiaan voi tietysti vaikuttaa aikakin, itse kun jätin koulupäivän välistä hevosenhakureissun takia.
”Jos me menisimme nyt Juulian kanssa katsomaan niitä vuokranmaksuhommia, niin jäätkö sinä Neija tänne kiertelemään ja tutustumaan paikkoihin?” äiti kysyy.
”Joo”, totean vain ja kiiruhdan takaisin tallin puolelle. Tänään olenkin saanut vältettyä kaksi paperitöitä vaativaa keskustelua, ei mikään huono päivä siltäkään osin.

Käyn läpi jokaisen tallin karsinan, mutta saan tyytyä katselemaan vain nimikylttejä. Annan Turon jäädä tutustumaan uuteen kotiinsa, ja päätän etsiä tarhat. Ulkona on alkanut tuulla, tai sitten en vain huomannut viimaa aiemmin jännityksissäni. Kierrän tallin kaivaen samalla lapasia taskustani. Kun saan käteni lämpimään, huomaankin jo saapuneeni määränpäähäni. Jokaisessa kahdeksassa tarhassa on vähintään yksi hevonen, Turokin siis pääsisi ulkoilemaan kaverin kanssa. Pitäisi muistaa kysyä Juulialta minne tarhaan orin kiikuttaisin kun sen aika tulee. Pysähdyn jokaisen tarhan portille tutkailemaan tallin asukkaita. Muutama tulee tervetimään minua makupalojen toivossa, mutta kerrottuani syöttäneeni kaikki Turolle jään ypöyksin.

Tervehdittyäni hevosia jatkan matkaani pienen rakennuksen luo. Sisään kurkistettuani totean sen olevan jonkinlainen kakkostalli, jossa ei ilmeisesti tällähetkellä ketään majaile. Pihatossa sensijaan näkyy elämää, punarautias suomenhevostamma tulee tervehtimään minua aidalle. Annan sen nuuhkia hetken lapasiani, mutta jatkan sitten jälleen matkaa. Vasemmalla näen kentän ja oletettavasti maneesin, mutta en jaksa käydä asiaa varmistamassa. Päivän kävelykiintiöni on lähes täynnä. Kiiruhdan takaisin talliin, Turon karsinalle. Ori nuokkuu toista takastaan lepuuttaen seinän vieressä, enkä raaski häiritä sen päiväunia.
”Lyhyessä ajassa tuo näyttää sopeutuneen!” Juulia hymähtää selkäni takana. Hätkähdän naisen äkillistä saapumista.
”Ja saa jäädä tänne sopeutumaan lisää, meitä odottaa kotona jo ruoka”, äiti kertoo ja katsoo minua tuimasti. Arvasi ilmeisesti ajatukseni tallille jäännistä ja äidistä ruokakuskina.
”Joojoo”, mutisen sopuisasti astuen poispäin karsinalta.

”Nähdään sitten huomenna!” Juulia huikkaa vielä ennenkuin ehdin sulkea auton oven. Vilkutan vastaukseksi ja käännän katseeni äitiin.
”Noh, miltäs tuntuu olla hevosenomistaja?” hän kysyy. Niin, miltä se tuntuu?
”En mä kai ole sitä vielä tajunnut”, sanon hetken mietittyäni. Hevosenomistaja Neija Wuorela kuulostaa kyllä mukavalta.

Vastaus:

Hevosen hankkiminen on aina yhtä jännittävää! Turon haku taisi onnistua ilman ongelmia ja ori näytti asettuvan heti taloksi uuteen karsinaansa. Toivottavasti se osaa suhtautua yhtä lunkisti uuteen tarhakaveriinsa. :D Kurre kun osaa välillä olla, noh, rasittava.

Tarina oli kaikkiaan mukaansatempaava ja pääosin hyvää kieltä ilman kielioppivirheitä. Muista kuitenkin, että repliikeissä piste tulee lainausmerkkien sisään:
”Toisen murhe on toisen onni vai miten se nyt meni”. -> ”Toisen murhe on toisen onni vai miten se nyt meni.”

Tällä tarinalla kuittaat myös helmikuun tallivuoran. :)

Juulia, 05.02.2018

Nimi: Tuula

26.12.2017 09:51
tiistai

Lumi leijaili hiljakseltaan alas maahan, joka sai paljaat oksat roikkumaan aina vaan alempana niille kasautuneen lumen painosta. Mä hyräilin hiljaa All I Want For Christmas Is You:ta ja arvatkaas vaan että ketä mä tällä youllä tarkotin. Rokkaa tietty. Ja Olafia. You pysty kuiteskin olee myös monikko! Tänään oli kuiteskin pikku Rokkiksen liikutusvuoro, joten mä nappasin pihaton portinpielestä ponin mustanpuhuvan, aika lailla lumipestyn narun. Poni seistä törrötti keskellä pihattoo Olafin vieressä. Se höris mulle pehmeesti.

Kun Rokkis oli saatu talliin ja käytävälle seisomaan, mä hain sen harjaämpärin satulahuoneesta ja nappasin samalla yhen rouskuvan piparin suuhun. Juulia oli jättäny ite leivottuja pipareita sinne ihan hyvää hyvyyttään, jotka Veeti kuiteskin oli ensin koristellu. Mun piparin oli piirretty vekkulimaiset kasvot ja nenäksi liimattu herkullisen näköinen englanninlaku. Se oli hyvä mussuttaa ennen harjaustuokiota.

Tänään oliki vuorossa vähän erilaista liikkumista, sillä me mentiin KENTÄLLE. Kyllä, kentälle sentään, maneesi ei ollu hyvä tämmösille viikingeille. Mä olin jo vähän ennakkoon koonnu lumiselle pohjalle parit ristikot ja yhen pystyn, sillä mä en oikeesti muistanu, millon me oltiin viimeks Rokan kanssa hypätty. Jotta uran kiertäminen ei ois niin hirmu tylsää, mä olin ottanu mukaan kypärätonttulakin itelleni ja Rokka oli saanu poronsarvikorvahupun ynnä ihanat joulusuojat jännesuojien päälle.

Alkuverkkojen jälkeen me hypättiin aluks ristikkoa ravissa pari kertaa, jossa ei kyllä ollu mitään ongelmaa. Samaa tehtävää mentiin vielä laukassa muutaman kerran ja sitte oli sarjan vuoro. Se oli ihan lälly, ristikko ja joku 50cm pysty, ihan helppo nakki meidän Rokkikselle. Mä nostin laukan ja pidättelin parhaani mukaan ponia, joka lähti ku tykin suusta matkaan! Ihan hallitusti mä sain sen hyppäämään ne esteet, mutta kiva pukkisarja piti sitten vetää hyppyjen jälkeen...

Vastaus:

Ihanaa, pitkästä aikaa sulta tarinaa! Tätä on odotettu. :D

Tykkään lukea tällaisia lumentäyteisiä tarinoita, sillä itse kun katson ikkunastani ulos, ei lunta ole juuri ollenkaan. Onneksi näin virtuaalisesti kaikki on mahdollista! Taidat olla vähän samanlainen jouluintoilija kuin minäkin, ainakin tonttulakkien suhteen. Mikäs sen mukavampaa kuin vetää kypärän päälle tonttulakki, vaikka suuntana olisikin vain maneesi tai kenttä. Niissä tonttulakeissa tuntuu olevan joulun taikaa enemmänkin - tai sitten hevoset muuten vain ovat päättäneet joulun kunniaksi heitellä ylimääräisiä pukkeja...

Tällä tarinalla joulukuun vuokrakin saadaan kuitattua. :)

Juulia, 29.12.2017

Nimi: Siri Peurankoski

11.12.2017 12:14
Maanantai 11.12
Heitin viltin Sirkan selkään, virnistäen Joelille, jonka olin puoliksi pakottanut kantojuhdaksi.
"Mennään", totesin yhtälailla Sirkalle kuin Jojollekin. Moikkasin iloisesti Tuulaa, joka tuli varustehuoneesta vastaan. Me päästiin ulos asti ja melkein kerkesin jo huokaista helpotuksesta, että ei törmätty muihin ihmisiin. En kuitenkaan ihan kerennyt, sillä juuri vastaan tuli totta kai Aliisa ja Joonas. Nyrkkini puristui tiukemmin Sirkan ohjien ympärille. Hymähdin nopean tervehdyksen ja painoin katseeni maahan, aikeena jatkaa matkaa. Jojo huomasi mun käytöksen varmasti, mutta en välittänyt juuri sillä hetkellä pikkuveljeni ajatuksista.
"Mitä sä meinaat tehä?" Aliisa kysyi terävästi. Sieltä se tuli.
"Ajattelin työskennellä vähän puomeilla ja kavaleteilla", nostin katseeni ja hymyilin väkinäisesti tytölle.
"Me tullaan kattomaan!" tämä huudahti kääntyen katsomaan veljeään. Joonas oli avaamassa suutaan, mutta siskonsa mulkaistessa terävästi, tämä sulki suunsa.

Aliisa ja Joonas istahtivat katsomoon, kun minä ja Jojo kuljetettiin tolppia ja puomeja. Sirkka käveli kuuliaisesti mun perässä, vaikka välillä se olisi tahtonut osallistua talkoisiin.
"Laita se puomi tohon niiden kahden muun kaveriks", ohjeistin veljeäni. Tiputin puomin maahan neljänneksi riviin. Ruunani katseli uteliaasti ja olisi tahtonut tutkia kaikkea.
"Sä oot nähny jo nää puomit useesti", naurahdin ja taputin ruunikon kaulaa. Puomeja alkoi olla jo tarpeeksi, joten etsin katseellani jakkaraa. Murahdin jotain, kun totesin sen olevan jossain muualla kuin sen piti olla.
"Jojo! Tuu pitää vastaan kun mä pomppaan tän selkään", käskytin toista.
"Mikä orjatyöläinen musta on tullu?" tämä huokaisi teatraalisesti. Pyöräytin silmiäni huvittuneena. Laskin jalustimen alas ja kiristin vyön, samalla kun käskin Jojon laskea toisen puolen jalustimen.

Sirkka ravasi maassa olevien puomien yli, mutta kolautti jotain puomia. Vilkaistessani niitä, kolautettu puomi oli liikkunut aika paljon. Siirsin katseeni Jojoon, joka nojasi maneesin laitaan kädet ristissä. Ratsastin tämän viereen ja katsoin toista tuimasti.
"Mitää?" Jojo ihmetteli.
"Mee korjaa toi puomi", komensin poskea purren.
"Mee keskenäs", Jojo tuhahti.
"Sä oot mun orja tänään, menis jo", virnistin huitoen lyhyellä raipallani nuorta miestä.
"Joojoo okei mennään", tämä nauroi ja lähti liikkeelle hyvin hitaasti. Ohjasin Sirkan toisen perään ja pyörittelin raippaa. Ruuna oli ihan innoissaan ja mietti varmaan, mikä kiva leikki tämä oli. Sirkka käveli itse ihan kiinni Jojoon ja puhisi veljeni niskaan. Johan tuli toiseen liikettä.

Istuin syvälle satulaan laukkaympyrällä ja kokosin laukkaa sopivaksi. Hain tasaisen rytmin ympyrällä, jonka löydyttyä ohjasin Sirkan puomeista ja kavaleteista muodostetulle sarjalle. Me ylitettiin kaksi laukkapuomia kolistelematta. Kevensin hieman istuntaa ja tehtiin siisti minihyppy kavaletille. Seuraavat kaksi puomia, kavaletti ja viimeiset kaksi puomia ylittyivät myös mukavasti.
"Hyvää", kehuin ja taputin ruunan kaulaa. Me oltiin tultu sarja jo muutaman kerran ei ihan niin onnistuneesti, mutta en suostunut luovuttamaan. Päästin ohjat pitkiksi ja annoin Sirkan vain laukata ympäri maneesia.
"Voit rupee kerään jo niitä puomeja pois", hymyilin valloittavasti kun me mentiin Jojon ohi. Veli näytti mulle tarkasti valittua sormea ja samalla kuulin Aliisan tirskahtavan. Siirsin ruunan raviin ja keventelin hetken, väistellen puomeja kantavaa Jojoa.

Katselin arvioivasti Aliisaa, pohtien vaihtoehtoja.
"Aliisa. Haluisiks kävellä Sirkan kans loppukäynnit?" kysyin lopulta.
"Joo!" tyttö melkein kiljahti. Oletin, ettei Juulia päästänyt Aliisaa omien hevostensa selkään. Mutta ei Sirkka huonoa tykkäisi, jos joku muu nyt kävelisi sen kanssa. Tyttö oli jo tullut katsomosta keskemmälle seisomaan. Ohjasin ruunan tämän viereen ja pomppasin alas.
"Sä tarviit kypärän. Voit tän kerran käyttää mun, ettei tarvii hakee nyt omaa. Pidä sitä niin mä haen sille ton viltin", selitin antaen oman kypäräni. Sillä välin Joonas oli ilmestynyt viltin kanssa meidän viereen.
"Ai, kiitos", totesin hämmästyneenä ja nappasin viltin. Nopeasti viskasin viltin Sirkan selkään ja seuraavaksi punttasin Aliisan selkään. Tyttö näytti ylpeän tyytyväiseltä, kun kulmiani rypistellen katselin kaksikon lähtiessä kävelemään.

Vilkaisin Joonasta, joka oli jäänyt vähän matkan päähän seisomaan kädet taskuissa.
"Meinaatko sä auttaa näiden kans vai seisotko siinä loppu päivän?" Jojo kyseli. Tuhahdin äänekkäästi, mutta lähdin kävelemään viimeisten puomien luokse. Olin yrittänyt keksiä jotain sanottavaa miehelle, mutta Jojo oli keskeyttänyt. Nappasin puomin kantoon ja lähdin viemään sitä paikoilleen.
"Sä voit ratsastaa sen tallin pihaan asti, jos haluat", hymyilin tytölle, kun nämä olivat kävelleet tarpeeksi. Tämä nyökkäsi arvokkaasti, joten suuntasin seuraavaksi avaamaan maneesin ovea. Jojo soi mulle tietäväisen virnistyksen ja kiiruhti Sirkan viereen kävelemään, pakottaen mut kävelemään Joonaksen kanssa perässä. Selässä oleva Aliisa vaikutti tyytyväiseltä, kun veljeni aloitti juttelemaan tälle jotain.

"Kui sä joudut kuskaamaan Aliisaa jatkuvasti tänne?" kysyin miestä nopeasti vilkaisten. Tunsin kädet taskuun.
"Ei mulle anneta vaihtoehtoja", Joonas naurahti kuivasti olkiaan kohauttaen.
"No en mäkään liiemmin anna vaihtoehtoja, kun pakotan veljiäni mukaan. Mut ne vaan muodon vuoks vastustelee, ne rakastaa oikeesti Sirkkaa ja Neroa", höpisin. Halusin hakata itseäni päähän, sillä hermostunut löpinä ei ollut sitä mitä halusin. Mies vilkaisi mua hivenen huvittuneena.
"Teissä on sit jotain samaa hevosten lisäks, orjuutatte veljiänne", Joonas virnisti. Hämäännyin virneestä ja vatsassani saattoi muljahtaa. Voihan hitto.
"Sä saat sen kuulostamaan kauheen pahalta. Veljien tehtäviin kuuluu pitää huolta siskoistaan ja mun kohdalla se tarkoittaa esimerkiks Sirkan kanssa auttamista", hymyilin suloisesti.
"Vai sellasta", toinen totesi huvittuneena päätään puistellen. Mua hämmensi miten me oltiin päädytty puhumaan tälläisiä, tai ylipäätään puhumaan, ja vielä enemmän mua hämmensi, että Joonas tollain vain naureskeli. Aliisa oli meidän edellä laskeutunut jo Sirkan selästä alas. Jojo katsoi mua virnistäen ja kulmiaan kohotellen. Pudistin päätäni pienesti ja toivoin, että veli jättäisi asian siihen.

Vastaus:

On se kiva, kun välillä tallille saa apukäsiä! Varsinkin puomeilla tai esteitä hypätessä on kätevää, kun voi itse keskittyä ratsastamiseen toisen nostellessa puomeja. Erityisen mukavaa oli se, että päästit Aliisan ratsastamaan loppukäyntejä Sirkalla.
Haha, Joonas todellakin taitaa olla vasten tahtoaan tallilla, kun sisarusten vanhemmat tuntuvat olevan töissä aina juuri silloin, kun Aliisan pitäisi päästä tallille. Tarkoituksella ehkä..?

Löysin tarinastasi muutaman selkeän virheen, muuten se oli todella sujuvaa ja hyvää tekstiä! Kappalejako oli selkeä, eivätkä kappaleet olleet liian pitkiä. Vaikka tarina sisälsi paljon repliikkejä, se ei vaikeuttanut tarinan kulkua yhtään, päinvastoin!

"Joonas oli avaamassa suutaan, mutta siskonsa mulkaistessa terävästi, tämä sulki suunsa." ---> terävästi ja tämä väliin ei tule pilkkua.
"--ja vielä enemmän mua hämmensi, että Joonas tollain vain naureskeli." ---> tollain on melko puhekielinen ilmaisu, vaikka tarina ei täysin kirjakielinen olekaan, voisi miettiä sopisiko tähän paremmin "sillä tavalla" tms.

Juulia, 11.12.2017

Nimi: Aliisa Lehtinen

28.11.2017 15:36
Maanantai 27.11

Mä odotin kärsimättömänä eteisessä, että äiti lähtisi viemään mua tallille. Ihan varmasti Skippy odotteli mua jo siellä.
"Äiti tuu jo!" manguin yläkertaan, jossa kuulin äitin naputtelevan tietokoneen näppäimistöä.
"Mulla on asiakastapaaminen, Joonas tulee hakemaan sut tallille", kuuli äitin huudon yläkerrasta.
"Eikä! Se ajaa sitä mutkasta hiekkatietä niin kovaa", marisin.
"Pääsetpähän nopeammin sinne tallille", äiti vastasi vähän tuhahtaen.
"Mut kun mulle tulee huono olo sen kyydissä!" yritin vielä, vaikka ei äiti mua veisi tallille kuitenkaan. Joonaksen tummansininen volvo kaartoi sopivasti meidän etupihalle. "Okei se tuli nyt, moikka!" huusin ja lähdin ulos paiskaten ulko-oven niin kovaa kiinni, että ikkunat oikein helähtivät. Mä riuhtaisin volvon pelkääjän paikan oven auki.

"Äiti sano et sun pitää ajaa hiljempaa siinä hiekkatiellä", ilmoitin Joonakselle.
"Moi vaan sullekin", Joonas mulkaisi mua ja haroi sormillaan sen hiuksia. Mä hoputin sitä lähtemään ja kohta me mentiinkin kovaa vauhtia tallille. Me ei oikeen puhuttu mitään, kun ei meillä oikeen ollut mitään yhteistä. Auton radiosta soi vaan huonoja biisejä, mä yritin vaihtaa kanavaa, mut Joonas läpsäisi mua sormille ja sanoi etten saa koskea musiikkilaitteisiin.
"Me puhuttiin Sirin kanssa susta torstaina", sanoin kun me käännyttiin Rihtniementielle.
"Ai", Joonas kohotti kulmiaan.
"Tunnettekste?" utelin.
"En mä tiiä."
"Mitenniin et tiiä?"
"Ei me tunneta", Joonas sanoi ja kaasutti viimeiset parisataa metriä aika kovaa, ennen kuin hiljensi äkisti ja kääntyi Juulian pihaan. Mä huomasin Juulian niiden keittiön ikkunasta ja vilkutin sille noustessani autosta. Juulia vilkutti mulle takaisin kädet jossain mönjässä, se vissiin leipoi. Se leipoi aina jotain hyvää pullaa tai jotain ja toi ne sit tallin taukohuoneeseen esille.

"Toivottavasti sulla ei mee täällä kauan", Joonas mutisi itsekseen.
"Älä viitti valittaa, täällä on kivaa. Kato Sirikin on täällä, toi on sen koira!" huudahdin huomatessani vastaan juoksevan Neron. Mun oli pakko pysähtyä rapsuttamaan sitä, se oli niin kiva koira. Mäkin olisin halunnut meille koiran mut äiti oli ihan tyhmä eläinvihaaja ettei se halunnut. Siri näytti taluttavan jotain valkoista hevosta kohti maneesia. Mä olin vähän kateellinen kun se sai ratsastaa Juulian hevosilla, mä olin nimittäin ihan varma, ettei se valkoinen voinut olla Sirin oma. Ei se muuten olisi asunut Juulian hevosten puolella. Juulia päästi mut tosi harvoin ratsastamaan sen omilla hepoilla, se aina sanoi et niitä ratsastaa joku muu. Musta oli ihan tyhmää et mun kummitädillä oli joku sata hevosta pihassa eikä se antanut mun ratsastaa kuin mun omalla. Vaik olihan Skippykin ihan kiva.
Kello oli vielä niin vähän, et Skippy oli tarhassa joten mä hain sen sisälle. Joonas ehti jo kadota jonnekin, eikä mulla ollut mitään hajua minne. Ei mua ees kiinnostanut kunhan se vaan veisi mut takasin kotiin. Skippyllä oli tosi söpö tarhakaveri ja mä jouduin vähän säätämään et sain sen pysymään tarhan sisällä. Skippyllä ei ollut loimea vaikka ulkona oli pakkasta. Juulia sanoi, ettei se tarvinnut sellasta. Musta oli aika söpöä kun Skippyllä oli sellainen pörröinen karva, se näytti jotenkin pehmolelulta.

Mä pääsin maneesiin just kun Siri oli lähdössä sieltä. Musta oli niin siistiä päästä ratsastamaan ihan yksin. Mä olisin halunnut hypätä esteitä, mutta äiti ja Juulia oli yhteistuumin kieltänyt sen homman. Se oli varmaan ainoa asia, mistä ne oli samaa mieltä. Ne riiteli ihan aina.
"Moi Aliisa, kenen kyydillä sä tulit?" Siri kysyi silmät niin loistaen, että sillä oli vissiin ollut hyvä treeni kimon kanssa.
"Joonaksen. Se vaan hävisi jonnekin", mä vastasin ja mietin, miksi ihmeessä Siriä kiinnosti. Sen suupielet kaartuivat söpöön hymyyn. "Hyökkäsikö Nero teidän kimppuun?"
"Ei mut mä vähän rapsutin sitä", vastasin.
"Voi kun kiva", Siri hymyili ja lähti kohti tallia. Mä en ehtinyt kysyä Siriltä tunsiko ne Joonaksen kanssa, kun mun tyhmä veli ei tiennyt. Miten niin ei voinut tietää, tunsiko toisen vai ei??? Mä kuitenkin unohdin kaiken muun paitsi Skippyn kun nousin sen selkään. Mä sain just ja just kiristettyä satulavyötä vähän ja lähdin sitten ohjaamaan ponia kaviouralle. Hetken päästä mä jo ravasin ympyrällä Skippyn kanssa ja harjoittelin pysähdyksiä. Skippy ei oikein osannut pysähtyä ja mun teki mieli vetää ohjista, mutta mä en uskaltanut, koska Juulia kuitenkin suuttuis mulle jos se saisi tietää. Se aina sanoi ettei koskaan saanut vetää ohjista, niin mä en sitten vetänyt. Mä olisin kyllä halunnut olla yhtä hyvä ratsastaja kuin kaikki muut ketä täällä kävi. Mä olin myös kaikista nuorin täällä. Paitsi olihan Tuula mua vaan vuoden vanhempi, mutten mä ollut nähnyt sitä kuin pari kertaa.

Nimi: Siri Peurankoski

26.11.2017 15:54
Torstai 23.11
Katselin kulmiani kurtistellen valkoista bemaria tallin pihassa. Hemmetti, kirosin itsekseni. Nero pyöriskeli taas lumessa, lumihulluna se tuskin ikinä kyllästyisi lumeen. Collie seurasi mua talliin, jossa Skippyn karsinan kohdilla seisoi tyylikkäästi pukeutunut nainen, turhankin jos multa kysyttiin. Tämä ei voinut olla kukaan muu, kuin Juulian sisko, tai siskopuoli se taisi oikeasti olla. En tiedä huokaisinko helpotuksesta vai pettymyksestä, mutta huokaisin joka tapauksessa. Nero oli jo matkalla moikkaamaan, mutta nainen ei näyttänyt hirveältä eläinten ystävältä.
"Nero", mutisin varoittavasti urokselle. Se pysähtyi samantien, laski päätään vähän alas ja heilutteli häntäänsä palatessaan viereeni.
"Koirat pitäisi pitää kiinni tälläisissä paikoissa", nainen mutisi ääneen. Kohotin kulmiani, mutta pidin suuni kiinni. Neron istahtaessa jalkojeni viereen, Juulia ilmestyi satulahuoneesta.
"Siri! Toin jo Sirkan sisälle, Aliisa tarvitsisi opastajan maastoon", nainen hymyili tullessaan lähemmäs. Aliisa ilmestyi poninsa karsinasta käytävälle.

Nero haki katseellaan lupaa mennä tervehtimään tyttöä, sen saatuaan tämä kirmasi Aliisan luokse.
"No, mikäs siinä. Välittääkö Skippy koirista, et uskaltaako ton Neron ottaa mukaan?" mietin, tietämättä suuntasinko kysymyksen Juulialle vai Aliisalle.
"Eihän koiraa voi ottaa mukaan, varsinkaan vapaana. Sehän voi säikäyttää hevoset ja aiheuttaa kaikenlaista vahinkoa", Joannaksi muistelemani nainen nipotti.
"Sirin Nero on hyvin koulutettu, tottunut maastolenkkeihin hevosten kanssa ja osaa käyttäytyä niiden kanssa", Juulia puhisi hieman närkästyneen oloisena.
"Mun hevonen ja koira tulee mahtavasti toimeen keskenään. Nero nauttii kun se pääsee juoksemaan tonne, mutta se voi hyvin jäädä myös tänne jos Skippy ei tule toimeen koirien kanssa", selitin ottaen hieman sovittelevan osapuolen roolin.
"Mun puolesta Nero voi tulla, tiistaina Skippy tuli Neron kanssa ihan hyvin toimeen", Aliisa sanoi hymyillen.

Sirkka venytteli kaulaansa tyytyväisenä puhisten, ruunikko nautti päästessään maastoon. Meillä voisi olla siis toivoa päästä joskus mahdollisesti kokeilemaan maastoesteitä. Sitten nähtäisiin päästäisiinkö me starttaamaan kenttäkisoissa joskus hamassa tulevaisuudessa. Skippy kipitti Sirkan vieressä ja Nero juoksenteli toisella puolella.
"Äiti on aina tollanen tyhmä", Aliisa puuskahti kun olimme hetken kävelleet hiljaisuudessa.
"Mun äiti on ihan samanlainen, mä onneks pääsin jo muuttamaan pois", huoahdin.
"Joonaskin on muuttanu pois kotoa. Minkä ikänen sä oot?" Aliisa kysyi. Hätkähdin ensin toisen mainitessa veljensä nimen, mutta hämmennyin kun tyttö kysyi ikääni. Käänsin katseeni Sirkan harjaan ja nypersin musti jouhia toisella kädelläni.
"Mä oon 22", hymähdin.
"Eli melkeen samanikänen Joonaksen kanssa", toinen totesi. Luojan kiitos en syönyt mitään, sillä muuten olisin varmaan tukehtunut siihen. Vilkaisin tyttöä, toivottavasti tämä ei huomaisi mun outoa käytöstä.

Me saavuttiin kaikki viisi ehjinä tallipihaan, mulla tosin oli varmaan aika kärsivä ilme. Yritin hymyillä Juulialle ja Joannalle, mutta se muistutti varmasti enemmän irvistystä. Riisuin Sirkalta nopeasti varusteet, aikeina kadota johonkin. Ajatukset kiusasivat mua, mä halusin niistä eroon. Mun pää räjähtäisi, jos vielä hetkenkin aivot rullaisi samaa rataa. Keräsin satulahuoneesta Hipun varusteet ja vein ne sen karsinan eteen, suunnaten ulos hakemaan kimoa tarhasta. Paras keino miten ajatukset saisi muualle, olisi mennä Hipun kanssa vääntämään. Tamman kanssa joutui keskittymään täysin selästä käsin, teki jotain ihmeellistä tai ei.

Vastaus:

Haha, Joanna on kyllä kunnon eläinvihaaja. Onneksi Nero on fiksu koira ja kuuntelee käskyjäsi, se taisi kulkea maastossakin siivosti teidän kanssa? Tarinassasi oli kohtia jotka herättivät mielenkiinnon, odotan malttamattomana jatkoa!

Tykkäsin tarinan pituudesta, ei liian pitkä, mutta ei myöskään liian lyhyt. Alussa teksti oli sujuvaa ja helppolukuista, mutta varsinkin viimeisessä kappaleessa teksti on hieman tönkköä, aikamuodot vähän heittelee ja virkkeiden sanajärjestystäkin olisi voinut miettiä vähän tarkemmin.
Löysin myös ensimmäisestä kappaleesta yhden pilkkuvirheen: "Skippyn karsinan kohdilla seisoi tyylikkäästi pukeutunut nainen, turhankin jos multa kysyttiin." Ennen jos-sanaa pitäisi myös tulla pilkku.

Nimi: Siri Peurankoski

21.11.2017 17:38
Tiistai 21.11
Nero loikki vierelläni, lennätellen lunta ja pysähtyen välillä kierimään siinä. Pian uros kuitenkin paineli jo johonkin, todennäköisesti oli huomannut leikkikaverinsa jossain. Neron kadotessa suuntasin suoraan tarhoille, jossa olin ohi ajaessani nähnyt ainakin pari oikeanlaista väripilkkua. Saavuttuani tarhalle, jäin hetkeksi seuraamaan kahta hevosta. Sirkka edusti turkoosissa toppaloimessaan, Hipulla taas oli ihana pinkki toppaloimi. Kaksikko tuli ihan kohtalaisesti toimeen, vaikka Hippu ei ihan arvostanut kun Sirkka olisi halunnut enempikin tutustua toiseen. Hippukin oli pysynyt aidoissa, joten ehkä kaksikko olisi jatkossakin tarhakavereita.

Sirkka köpötteli portille sen näköisenä, että ruuna tulisi enemmän kuin mielellään sisälle ja haluaisi hommiin. Ihme ja kumma, Hippukin tuli portille odottavan näköisenä. Saisin siitä kummatkin helposti kiinni ja sisälle samalla reissulla. Ensin menisin Sirkan ja sitten voisi jotain tehdä Hipunkin kanssa. Vaikka mulla oli puoliylläpitosopimus, me oltiin Juulian kanssa sovittu, että saisin aika vapaat kädet tamman kanssa. Pujahtaessani tarhaan, nappasin ensin Hipun kiinni. Sirkka ei katoaisi mihinkään, mutta kimosta en ollut niin varma. Kummankin ollessa kiinni, lähdin taluttamaan kaksikkoa sisälle.

Ruunikko haukotteli, odotellessaan suitsia päähänsä. Sirkka oli saanut jo selkäänsä estesatulan mustalla huovalla ja jalkaansa söpöt mustat karvasuojat. Tässä välissä heitin enkkuviltin ruunan selkään, jonka jälkeen tämä sai suitset. Tallissa oli vielä tähän aikaan hiljaista, joten saisimme varmaan rauhassa olla estevalmennuksessa, kunhan itse valmentaja saapuisi paikalle. Me lähdettiin ruunan kanssa köpöttelemään maneesille, itsenäinen verkka me tehtäisiin joka tapauksessa. Päästäisiin sitten suoraan asiaan, kun Leo tulisi.

"Pidetään pieni tauko. Otetaan sitten vielä vähän hyppyjä kahdeksikolla ja lopuks voitais kokeilla mitä ruunas sanois vähän isommista yksittäisistä esteistä", Leo pohti. Siirsin Sirkan käyntiin ja annoin sille pitkät ohjat. Hetken päästä maneesin ovelta kuului vihellys ja ovi aukeni hieman. Nuori brunette pisti päänsä oven raosta.
"Voiko tänne tulla?" Aliisa kysyi.
"Joo, kyllä tänne mahtuu", kiirehdin sanomaan, sillä tiesin mitä mieltä valmentajani oli asiasta. Leo oli jo avaamassa suutaan, mutta luotuani merkitsevän katseen mieheen tämä sulki suunsa. Aliisa kipitti poninsa kanssa sisälle. Hätkähdin, kun kaksikon perässä tuli vielä joku. Kirosin mielessäni, kun Joonas asteli katsomoon istumaan. En ollut nähnyt toista sitten ensitapaamisen ja en olisi välittänyt nähdä nytkään, kun pitäisi keskittyä ratsastamaan.
"Noniin Siri, jatketaan. Kahdeksikko, kolme estettä. Anna mennä", Leo komensi.

Keräsin ohjat ja nostin ravin kautta laukan. Mun ajatus ei pysynyt kasassa, joten me tultiin vähän kiemurrellen ja kaukaa ensimmäiselle esteelle. Seuraava este meni samalla tavalla, mutta sen lisäksi jouduin vaihtamaan laukan esteen jälkeen.
"Pohkeet kiinni, selkeemmät tiet. Askelten määrällä ei oo väliä, kunhan ne tulee tasasesti eikä noin et vika askel joutuu venymään. Ja se laukka vaihtuu esteen päällä, kuten oot vaihtanu tänään jo useemman kerran", Leo tylytti. Ryhdistäydyin ja otin Sirkan laukkaa vähän lyhyemmäksi, jotta saatiin askeleet sopimaan paremmin. Ohjasin oikeasti ruunaa paikasta toiseen, unohtaen pelkän matkustelun. Vaihdotkin tulivat, kun keskityin ratsastamiseen.
"No nyt näyttää paremmalta. Kierros vielä ja sit riittää tätä", Leo totesi tyytyväisenä. Viimeinen kierros meni jo sillä tasolla, mitä me oikeasti oltiin ja miten me oltiin alkuvalkka vedetty.

"Te olitte kisoissa menny kasikympin luokkia?" Leo varmisti.
"Joo, kisoissa ja itsenäisesti. Hollannissa tän kanssa mentiin kai metriäkin", mietin.
"Okei, alotetaan sitten nyt siitä kasikympistä. Otetaan talven tavotteeks saada teidät metrin radoille keväällä", Leo suunnitteli ja pisti yksittäisen esteen kasikymppiin. Mies patisteli meidät liikkeelle ja tunsin kolmien silmäparien seuraavan meitä kun nostin laukan. Ohjasin tasaisesti laukkaavan Sirkan huolellisesti esteelle. Näitä hyppyjä en halunnut mokata ja ainakin nyt päästiin komeasti yli. Ysikymppi meni myös vaivattomasti, mutta metrissä mulle alkoi iskeä rimakauhu. Olin mä joskus hypännyt yli metriä, mutta siitä oli päässyt vierähtämään jo tovi. Mä en kyllä nyt jänistäisi, en kun Aliisa katseli meitä. Soin myös pienen ajatuksen tummatukkaiselle, joka istuskeli katsomossa.

Me päästiin kyllä yli kelvollisesti, mutta Leo ilmeisesti näki mun epäröinnin ja käski tulemaan uudestaan.
"Riittää, jatketaan enskerralla. Kyllä teiät metrin radoille saadaan ja tolla hevosella riittää ponnua isompiiki luokkiin" mies naureskeli uuden hypyn jälkeen. Leo rupesi siivoamaan esteitä pois, kun me Sirkan kanssa ravailtiin löysin ohjin. Ruuna oli hionnut kevyesti, joten se pitäisi jäähdytellä ja kuivattaa huolellisesti. Ravailun jälkeen käänsin ruunikon kaartoon ja pomppasin alas. Nostin jalustimet ylös ja löysäsin vyön, jonka jälkeen talutin Sirkan laidalle viltin luokse. Tottunein liikkein heitin viltin ruunan selkään, tämän venyttäessä kaulaansa ja pärskien tyytyväisenä. Vilkaisin sivusilmällä katsomoon, erottaakseni hahmon. Käänsin katseeni nopeasti pois ja lähdin taluttamaan Sirkkaa maneesia ympäri.

Hippu mutusteli kuolainta karsinassaan. Tamma oli käyttäytynyt tapojensa mukaan siivosti hoidettaessa. Mua harmitti kun kimon kanssa ei voinut oikein lähteä kunnolla maastoilemaan, joten mä päätin napata tämän liinan päähän ja lähteä kävellen maastoilemaan. Hippulainen oli saanut sekäänsä heijastavan loimen ja olin itselleni kaivanut heijastinliivin. Vedin pipon päähäni, enkä voinut olla ajattelematta kuinka tyylikkäältä näytin toppahousuissani ja -takissani. Toisaalta, kun lähtee pimeään maastoon rämpimään ei sillä ollut varmaan mitään merkitystä miltä näytti. Laitoin otsalampun piponi päälle, vedin hanskat käteen ja kiinnitin liinan Hipun suitsiin kiinni.

Talutin kimon ulos, pysäyttäen sen tallin eteen. Me odoteltiin siinä hetkinen meidän käppäilyseuraa. Napsautin otsalampun päälle, samalla kun huutelin Neroa. Koira pinkaisi paikalle kulman takaa. Uros saisi tulla mukaan, sillä silloin ainakin sen energiat olisi kulutettu tältä päivältä. Tämä paini taas lumen kanssa, Hipun katsellessa toisen touhuja. Pääsin kiroamaan lisää mielessäni, kun näin ketkä saapuivat maneesilta tallille.
"Ootteko lähössä maastoon?" Aliisa kysyi iloisuutta pursuten.
"Joo, käydään vähän käppäilemässä", naurahdin hieman nolona. Nero pinkaisi tervehtimään Aliisaa ja ponia, jotka kummatkin tervehtivät koiraa iloisina. Collien suunnatessa seuraavaksi Joonaksen luokse, miehen kasvoilla näkyi erikoinen ilme.
"Nero tuus pois", komensin koiraa. Joonas ei ihan näyttänyt siltä, että olisi perustanut hirveästi koirista. Toinen sai musta varmasti hyvän kuvan, kun hilluin tallilla kahden hevosen ja yhden koiran kanssa. Siri nyt loppu, mitä sä edes välität, komensin sitten itseäni. Rentouduin kun kolmikko meni talliin ja Fanny saapui hevosensa kanssa ulos.
"Mennäänkö?" kysyin huokaisten, kun kaksikko oli valmis ja sain Fannylta oudoksuvan katseen ilmeisesti huokaukseni johdosta.

Vastaus:

En vieläkään ihan käsitä, mihin sinä Hipussa ihastuit, mutta väliäkös tuolla. Sirkankin kanssa olette kehittyneet hurjasti, komppaan Leoa siinä, että te aivan varmasti kisaatte ensi kaudella vähintään sitä metriä. Sulla on muuten ollut näitä keskittymisongelmia aiemminkin valmennuksissa, nyt nainen keskity! ;)

Olipa kivan mittainen tarina pitkästä aikaa, jossa ehti tapahtua kaikenlaista. Teksti oli sujuvaa muuten, mutta pyytäisin ensi kerralla kiinnittämään huomiota pronominien käyttöön, esim:
"Tässä välissä heitin enkkuviltin ruunan selkään, jonka jälkeen tämä sai suitset." -> Tässä virkkeessä sujuvasti kerrot, kuinka Sirkan selkään laitettu enkkuviltti sai suitset.

Juulia, 21.11.2017

Nimi: Tuula

16.11.2017 16:02
torstai

Loska roisku sinne tänne, kun mä tarvoin halki harmaan pilvien varjostaman tallipihan. Rokka oli innoissaan mua vastassa, kuten myös Olaf, jota mä olin kuin olinki alkanu vuokraamaan! Juulia oli onneks suhtautunu asiaan vaan hyvällä, joten mä olin nyt ikionnellinen lumiukkoponista! Tänään se ei kuiteskaan vielä päässy tositoimiin, vaan oli Rokan vuoro päästä pikkasen jalottelemaan. Mä tarjosin kummiskin Olafille vähän nameja, eikä rokkiponikaan ilman jääny! Mä pyydystin ponisen riimuun ja maiskautin sille, niin vuonis lähti seuraamaan mua. Olaf-rukka jäi yksinään kököttämään tarhaan Hertan ja suokkitammojen kanssa, kun mä suljin portin.

Rokkis seiso hiljaa paikallaan kun mä harjasin sen ja satuloin uljaan norjalaisratsun kera ponin söpön burberry-huovan. Mä nappasin vielä punasen, vähän risan mutta varsin käyttökelvollisen riimunvarren mukaan, jonka napsautin Rokan kuolainrenkaaseen. Nyt mä en ollu aikeissa kavuta ponin selkään, vaan Veeti oli ratsastusvuorossa. Poika oli sitä jo pidempään kinunnut, eikä Juuliakaan ollu pahoillaan lapsenvahtiavusta. Musta pikkulapset oli vaan kivoja ja just semmoselta Veeti näytti pinkeissä kumppareissa, hammastahnaan tahriutuneissa verkkareissa ja Salama McQueen-paidassa. Pojan hiukset sojotti vähän sinne sun tänne kypärän alla ja suu oli kääntyny innokkaaseen hymyyn.

Kun mä olin kiepauttanut jalustimet muutaman kerran ympäri, me päästiin matkaan. Tästä oiski tullu meidän eka kerta Rihtiksessä neljän aidan tai seinän sisällä, mutta Juulia oli vallannu Kurren kanssa maneesin ja Siri, Rokan karsinanaapurin Samun (alias Sirkkaliisan, niin mä olin kuullu puhuttavan) omistaja oli varannu kentän, joten meidän oli ollu "pakko" lähtee tielle käppäilemään. Veeti istu innoissaan satulassa, kun me käyskenneltiin rauhassa pitkin rapisevaa tietä. Lammashaan kohalla poika selitti ylpeänä kolmesta villakasasta kaikenmoista nippelitietoa ja nimetkin Veeti osasi ulkoa! Mä vaan hymyilin ja taputtelin Rokan jo karvasemmaks muuttunutta kaulaa. Talvi teki tuloaan, sen huomas.

Me ohitettiin pelto ja pyörähettiin sielläkin, ennenku me käännyttiin takasin. Pellolla Rokka ois vähän halunnu rallitella menemään, mutta sain ponin onneks aisoihin, haavereita me ei nimittäin haluttu. Niin, Rokka. Mä olin aina kutsunu ponia sillä nimellä ja olin saanu tietää sen oikeen nimen vasta kun me oltiin ostettu tammuli. Fornøyd SF, olihan se nyt aika hieno. Jotain norjan kieltä se oli, mutta tarkotusperää mä en oikeen vieläkään tienny. Veeti kuitenki herätti mut haaveista, kun poika halus vielä ravia, kun me käännyttiin takasin Rihtniemeen vievälle hiekkatielle. Jotenki poika oli vaan niin söpö keikkuvine kypärineen ja hymykuoppineen. Mä tein työtä käskettyä ja Rokkaneiti keinahti innoissaan raviin, mutta ihan kaahaamaan ei poni sentään lähteny. Veeti kilju ja Rokkis pärskähti mun korvanjuuressa.

Vastaus:

Haha, sinähän ihan lihotat ennestään pyöreää Olafia lisää... No ei, kiva kun annat sillekin välillä herkkuja ja rapsutuksia, niistä Olaf tykkää :) Et arvaakaan, kuinka paljon sain aikaan sillä välin, kun vahdit Veetiä! Veetikin oli ihan täpinöissään vielä iltapalalla, kun oli päässyt ratsastamaan hienolla hevosella ;) Yleensä ratsuksi saa vain tylsän Reben ja nyt oli kiva, kun ratsuna oli ihka oikea viikinkiponi.

Olipa ihanan arkinen tarina pitkästä aikaa, muttei missään tapauksessa tylsä! Kaikilla ei ole taitoa kirjoittaa arkisista asioista mielenkiintoisesti, mutta sä osaat sen homman kyllä. Tykkäsin myös siitä, miten kuvailit Veetin ulkonäköä ja olemusta - juuri tuollaiseksi olen hänet kuvitellutkin!!

Juulia, 17.11.2017

Nimi: Tuula

04.11.2017 08:09
lauantai

Kauempaa tarhoilta kuulu vihasta Skippyn huutelua ja pari kirosaanaki erotin, kun mä harpoin halki mutasen tallipihan mun keltasissa kumppareissa. Pysy kivasti jalat kuivina ja puhtaina, eikä värissäkään ollu valittamista, keltasestahan mä tykkäsin paljon. Nyt ei ollu sentään niin kamala sää, niin Rokkitukkaponi oli oikeen vaivautunu portille mua vastaan. Se höris mulle ja hamus farkkujen taskuja pehmosella samettisilkkiturvallaan. Mä rapsutin hupsua ponia ja sen kauhukaksosta Olafia, jotka pärisytteli molemmat mulle huuliaan ja kurkki ilkikurisesti pitkien otsatukkiensa alta. Mä olin luvannu Juulialle ottaa lumiukkoponin sisälle sitten samaan syssyyn, joten otin molemmat hömelöponit naruun ja maiskutin niille kovaa, että laiskiaiset tajus lähtee liikkeelle. Ponit keinu mun vierellä rennosti ja hienosti pukeutunu tyttö ehti pujahtaa just ennen meitä jonku Rokkiksen kokosen vitivalkosen poninsa kanssa talliin.

Mä heitin Olafin sen omaan boksiin ja pyöräytin sitte Rokan omaansa. Hain palleron harjat ja aloin puhdistaan sitä huolella. Mä mietin samalla Olafia, siitä oli jotenki tullu mulle hirmu tärkee Rokan ohella ja se tuntu jo luottavan muhun, vaikka ujo olikin. Mä tiesin, että mun ois kannattanu kysyy Juulialta, voisinko alkaa vuokraamaan herraa, mutta toisaalta mä en tienny ajan riittosuutta. Mutta kun se kirjava ponimus oli vaan niin symppis! Käytävältä kuulu taas sen tytön puhetta, kun hän suureen ääneen mainosti superihanaa poniaan. Ei tollaselle ois ponii saanu antaa, se oli varmaan se Juulian siskontyttö, josta tallinomistaja joskus oli maininnu. Mä keskityin putsaamaan Rokkaa huolellisesti piikkisualla, kun ei sen ylipaksuun talvikarvaan, jonka poni oli ykskaks sitte kasvattanukki, tepsiny oikeen mikään muu. Mä yritin ainakin ajatella korvatulpat mun korviin.

Tilanne vähän tasottu, kun mä satuloin Rokan ja me lähdettiin maastoon. Juulia oli joskus muutama päivä sitten neuvonu meille varsin kivan rantareitin, kun ennen me oltiin vaan pellolla käyty. Rokka ois vähän siihen suuntaan yrittäny kääntyä, mutta mä naurahtaen ohjasin sen toiseen suuntaan. Hiekka rapis ponin kavioiden alla, ennenku käänsin sen pehmeelle metsäpolulle. Vähän sai neiti juuria väistellä, mutta ei se mikään hienohelma sentään ollut! Vauhtiakin siltä löyty ihan kivasti, kuten normaalistikin, mutta ihan päättömästi me ei sentään kaahotettu. Mä nojauduin vähän eteenpäin ja annoin silmien levätä hiljasessa pakkasaamun maisemassa. Kuura oli kietonu syleilyynsä heinäkasvit ja roikkuvat koivunoksat, joiden liukkaalla pinnalla oravat yritti pysytellä pystyssä. Kaikki oli täydellisesti.

Rokka korsku innossaan ravipätkän jälkeen, mutta enemmän se tais intoilla tulevasta laukkapätkästä - poni ties jo reitin. Mä rauhottelin sitä ja taputtelin Rokkista kaulalle. Me oltiin saavuttu rantaviivalle ja siinä oli vielä nytkin ihana laukata, kun ohut jääkerros oli vielä sulanu pois järven pinnalta. Mä keräsin ohjia vähän paremmin tuntumalle - niin, nyt mulla oli ihan oikeet suitset ja satulaki messissä. Rokka hädin tuskin kuunteli laukkapohjetta, se vaan säntäs vauhtiin kun vähän myötäsin ohjista. Mä olin säätänyt jalustimet pari reikää lyhyemmiks, niin pääsin nyt nousemaan kevyeeseen istuntaan. Me laukattiin halki loiskuvan veden kunnes... Plumps. Rokka oliki päättäny tehä äkkipysäyksen ja mä olin pudonnu suoraan vesirajaan! Voi poni minkä teki!

// pakko vielä mainita, että toi sun eilinen blogipostaus oli jälleen kerran ihana!

Vastaus:

Lumiukkoponi!!<3 Pitäiskö mun alkaa myös kutsua Olafia lumiukoksi... Olaf on kyllä symppis - sopisit sen vuokraajaksi kuin porkkana lumiukon nenäksi. ;)
Te tunnutte Rokan kanssa olevan maastoreittien suurkuluttajia, mikä onni, että niitä maastoja löytyy enemmän kuin tarpeeksi. Hupsista, onneksi putoamisessa ei sattunut mitään ikävää!

Juulia, 05.11.2017

Nimi: Tuula

30.10.2017 14:39
maanantai

Loskanen maa narskui kivasti saappaiden alla, kun mä kuljin halki tallipihan ponin riimunvartta heilutellen. Pihattoaitauksessa mä en erottanu muita kuin paksunahkasen jääräpäätamma Hertan, joka sinnitteli ulkosalla vaikka näki kyllä, että sillä oli vähän kylmä. Tamma löntysti innoissaan mua vastaan ja vaikka mä vähän kammoksuin sen isoa kokoa, mä huomasin ettei se ollukaan vaarallinen. Juulia oli joskus sanonu, että kyllä noille sai herkkuja antaa, kun ei niillä tiukkaa ruokavaliota ollut, joten tarjosin kylmäveritammalle leivänpalaa, jonka mä oikeestaan olin ajatellut Rokalle, mutta täytyihän sitä muitakin heppoja lahjoa. Hertta ei näemmä sen enempää tahtonu olla sosiaalinen, joten tamma löntysti sitte pois ja mä jatkoin kohti vanhaa riihtä Rokkaa huhuillen. Sieltähän poni köpötteli kirjava Olaf perässään ja tunki heti pehmeen turpansa mun farkkujen taskuihin. Rokka oli aina Rokka vaikka voissa paistaisi!

Pyöräytin ponin sen karsinaan ja hain viimesiään vetelevän, mutta silti uskollisen harjaämpärin satulahuoneesta. Räsymatoille oli eksyny jo mutanen kengänjälki jos toinenkin, joka tais merkitä sitä, että Juulia joutuis vielä tässä pikkupakkasessa mattopyykille. Rokka oli tietenki jo poissa ollessani nypertäny riimunnarun auki ja poni oli jo puoliks ulkona mun avatessa ovea, ennen kun mä tajusin ottaa tamman narusta kiinni. Naureskellen mä laitoin sen uudestaan kiinni, tällä kertaa silleen, ettei se saanu solmua auki. Vähän poni katto mua anovasti, mutta toi katse ei mua enää läpässyt. Ponin karsinaki oli taas ihan sotkussa, pitäis seki siivota jossain vaiheessa eli varmaan tänään. Rihtniemi oli kyllä musta kiva talli kun tänne saatto tämmösiä puskaponejakin majottaa. Rokka pärisytteli sen alahuulta ja näytti olevan ainaki puoliunessa kun mä harjasin sen siiman koristamaa selkää pitkin vedoin.

Mulla ei taaskaan ollut mitään inspiraatiota lähtee mihinkään maneesiin vääntään jotain koulua, joten mä irrotin puhtaaks pöllyytetyn Rokan seinästä ja solmin riimunnarun ohjiks sen kaulalle. Nyt mentäis kunnon höntsäilymaastoon kun ei mulla edes ollut kun jalassa kumpparit ja farkut ja päällä tallitakki. Kypärän mä nappasin kyllä matkaan, mutta ponikin sai jäädä suojatta. Mä talutin Rottasen pihalle ja könysin vähän vaivalloisesti mutta silti onnistuneesti ponin selkään. Se ei onneks yrittäny lähtee mua pakoon vaan nuokku kiltisti paikoillaan ja sen alahuuli lerppu taas melkeen maassa. Mä otin mun riimunnaruohjat käteen ja rapsuttelin Rokkaponin harjantyveä. Vaikka olikin jo aik kylmä, niin tuli vaan silti jotenki kesäfiilis. Vuoniksen käynti keinutti mua puolelta toiselle ja mä suljin silmät. Rokka sai kävellä ihan vapain ohjin, mä lähinnä varmistin vaan että se pysy tiellä, eikä mua nyt oikeestaan ees haitannu, että poni vähän napsi välipalaa matkan varrelta.

Juulia oli sanonut, että oli ihan okei, jos me vähän ralliteltaisiin Rihtiksen omilla pelloilla, mutta kuulemma naapurin ukko oli semmosta sorttia, että hänen pellolleen ei saanu edes jouhet heilahtaa, muuten me oltais pulassa. Rokan korvat käänty höröön, kun mä ohjasin sen rapisevalta hiekkatieltä pellolle ja se muuttu löntystävästä etanasta nelijalkaseksi ruutitynnyriksi! Kyllä mä olin tienny että se tästä vielä reipastuis. Mä vaivauduin ottamaan ohjia vähän paremmin tuntumalle ja etin muutenki ponin pyöreeltä selältä parempaa istumapaikkaa. Rapsuttelin ponia ja ohjasin sen lähtövalmiiks: kohta mentäisiin eikä meinattais. Jos peltorallitteluki oli kivaa, niin mitenköhän hauskaa ois Juulian lupaama ralli jäällä, kun se siitä vähän paksuuntuis? Mä siirsin pohkeet ja vähän maiskutin Rokkikselle, ni jo säntäs pyörivään laukkaan! Mä nojauduin vähän eteen ja annoin ilmavirran piiskata mun kasvoja.

Vastaus:

Voi Hertta! Talvi iski niin yllättäen ettei raukkaparka ehtinyt varautua kasvattamalla paksua talvikarvaa, mutta eiköhän siitä vielä aikamoinen karvamammutti kuoriudu. Mä en jostain syystä näe tässä säässä mitään kesäfiilistä, onneksi edes jotkut.... :''D Tästä sun tarinasta tuli kyllä taas kerran tosi hyvälle tuulelle, sun kirjoitustyyli vaan on sellainen, että se saa hymyn kasvoille :) Sirikin kommentoi mulle, että sulla on kivan rento tyyli kirjoittaa!!

Juulia, 31.10.2017

Nimi: Fanny Riihilampi

26.10.2017 18:54
Torstai, 26.10.

Traileri pysähtyi aavistuksen nytkähtäen Rihtniemen tallipihalle. Ensilumi sateli hiljakseen maahan, nurmikosta näkyi enää pieniä vihertäviä tuppoja siellä täällä ja lumivaippa narskui tallikenkieni alla kotoisasti. Talvi on lempivuodenaikani, ja sain puhtaasta lumesta ja valkoisista maisemista valtavasti energiaa. Hengitykseni höyrysi kun laskin trailerin laskusillan ja peruutin Lutun ulos kulkupelistään. Tamma tuntui jännittyneeltä, nyki päätään ja korskahteli äänekkäästi. Saatuani tamman täysin ulos trailerista, se nousi puolittain takajaloilleen ja viskoi päätään hermostuneena. Kaunis kimoni oli kokenut viimeisen kuukauden aikana valtavasti muutoksia, vasta kolmivuotias varsa oli ensin muuttanut lokakuun alkupuolella luokseni asumaan, ja nyt se kuskattiin yhtäkkiä taas uudelle tallille. Olin vähän harmitellut äkillistä muuttoa, mutta saatuani halvemman tallipaikan lähempää kotiani, oli päätös selvä.
"Rauhassa tyttö, ihan rauhassa. Tässä on sun uusi koti, näetkös? Sulla tulee kivaa ja pääset asumaan pihattoon, eikös olekin kivaa", puhelin valkoiselle tammalleni keräillessäni sen talliloimea trailerin puomilta. Olimme sopineet tallin omistajan kanssa että Luttu asuisi ensimmäisen yönsä tallissa, sillä olimme päässeet lähtemään uudelle tallille vasta iltamyöhäisellä, enkä halunnut omin nokkineni lähteä tutustuttamaan tammaa uusiin kämppiksiinsä. Talutin Lutun talliin ja karsinaan numero 13, jonka nimikyltissä tamman nimi jo luki. Upotin kylmät sormeni tamman lämpimään harjaan sen haistellessa epäilevästi karsinan kuivikkeita ja seiniä. Tamma tiiraili myös tarkasti viereisen karsinan asukasta, jonka nimeksi Juulia oli aiemmin maininnut Rokka. Napsautin riimunnarun irti Lutun riimusta ja purin kuljetussuojat sen jaloista kaikessa rauhassa. Halusin nähdä että tamma rauhoittuu karsinaansa, eikä järjestä heti ensimmäisenä iltana mitään sirkusta. Puin tammalle vielä talliloimen ja riisuin lopulta rauhallisin mielin riimunkin, Luttu vaikutti jo asettuneen ja todenneen paikan ihan mukiinmeneväksi, onneksi neiti on niin helppo ja mukautuva luonne. Hain Lutulle vielä vähän kauroja ja omat rehunsa autosta. Olimme sopineet Juulian kanssa että toisin vasta seuraavana päivänä loput tavaramme tallille, kun hän olisi paikalla tutustumassa meihin vähän tarkemmin. Tallissa oli mukavan hiljaista, ja nojauduin vielä hetkeksi Lutun karsinan oveen. Rapsuttelin sen korvia ja kehuin sitä hyväksi ja kiltiksi tytöksi, ja tietenkin käskin sen myös käyttäytyä. Se höristeli korviaan kuunnellen tarkasti sanojani. Kello tuli jo pikkuhiljaa seitsemän, ja arvelin että olisi parasta jättää tamma rauhassa tutustumaan uuteen karsinaansa ja naapuriinsa. Taputin sitä hyvästiksi, tarkistin vielä karsinan oven lukituksen ja kävelin lumisen tallipihan halki autolleni. Väänsin lämmityksen täysille ja kaarsin auton tielle kohti kotia. Uusi talli vaikutti varsin mukavalta ja rauhalliselta, Luttu tuntui sopeutuvan hienosti ja olin tyytyväinen valintaani muuttaa tamma ripeästi uudelle tallille. Olin ollut vähän huolissani sen sopeutumisesta niin moneen muutokseen lyhyessä ajassa, mutta varmasti tulisimme viihtymään Rihtniemessä.

Vastaus:

Jee, toitte ensilumen mukananne! Kiva kuulla, että teidän matka meni hyvin, ja että Luttu asettui nopeasti taloksi. Se tulee takuuvarmasti hyvin toimeen muun pihattolauman kanssa. :) Pihattolauma tosiaan viettää näin talvisin yönsä tallissa, mutta niin kauan, kun lämpötila pysyy öisin plussan puolella ne ovat laitumellaan 24/4.

Juulia, 27.10.2017

Nimi: Siri Peurankoski

22.10.2017 22:21
Lauantai 21.10
Sirkka pöristeli käytävällä, heilauttaen päätään ja ketjut kilisivät. Ei mennyt ihan putkeen sen kanssa, etten ruunaa pitäisi käytävällä kiinni, kuten olin aikaisemmin ajatellut. Sirkka kun oli keksinyt, että ketjujen kilisyttely oli kivaa.
"Nyt se pää paikoillaan", mutisin ruunalle. Yritin penkillä seisten tehdä viimeisiä sykeröitä ja vaikka Sirkka olikin kärsivällinen, ei tämänlainen puunaus ollut sen lempipuuhia. Ruuna venytti kaulaansa, samalla mun ote kirposi sykeröstä ja se purkautui.
"Hei!" huudahdin ruunalle. Vilkaisin mitä Sirkka touhusi ja loin pahan mulkaisun apukäsinäni olevaan Manuun. Rakas veljeni oli kaivanut jostain leivänpalan ja tarjosi sitä ruunalle, joka tietysti kurotti ottamaan sitä.
"Oliko ihan pakko?" kysyin tuskastuneena.
"Oli", tämä virnisti ja ruskeissa silmissä näkyi ilkikurinen pilkahdus. Pudistelin päätäni hieman huvittuneena, kunnes hyökkäsin takaisin sykerön pariin.

Me edustettiin Ellan kanssa Rihtniemeä kotikisoissa, Ella kahdessa luokassa ja minä Sirkan kanssa yhdessä luokassa. Viivyttelin hännän letittämisen kanssa rapsuttelemalla ruunani otsaa, jos jotain vihasin niin hännän letittäminen kuului yhteen niistä. Manu oli minua vielä huonompi letittämisessä, luonnollisesti. Kisakanslian ollessa taukotilassa, tallissa ramppasi muita kisaajia ilmoittautumassa. Tallin käytävien päädyt oli vedetty kiinni naruilla, jotta ylimääräiset eivät tulisi häiritsemään sisällä olevia hevosia. Nyt kuitenkin nuori tyttö ja ehkä minun ikäisenä mies tulivat naruista ohi yksityisten puolelle.
"Tää puoli on suljettu ulkopuolisilta tänään", hymyilin ystävällisesti kaksikolle. Sirkka olisi mieluusti tehnyt lähempää tuttavuutta, kun se yritti kurotella lähemmäs.
"Me vaan katsellaan tätä paikkaa ja tultiin kattomaan kisoja. Mun poni muuttaa tänne ens kuun alussa", tyttö hihkui. Ei hitto, olivatko nämä nyt niitä Juulian siskon lapsia, joista nainen oli minulle yksi päivä maininnut.
"Aivan, no ei sitten mitään. Sori", hymähdin.

"Onko toi hevonen sun?" tyttö kysyi ihastuneena.
"Joo, se on Samu. Tai Sirkaks mä sitä enempi sanon. Ja mä olen muuten Siri, toi on mun veljeni Manu", selitin osoittaen veljeäni.
"Se on ihana. Mä olen Aliisa ja toi on Joonas", tyttö selitti myös. Vilkaisin sopivan välimatkan päässä seisovaa miestä, joka nyökkäsi pienesti. Luvan kysyttyään Aliisa siirtyi rapsuttamaan Sirkkaa, jolla oli ihan yhtä onnellinen ilme kuin tytöllä. Mittailin siististi pukeutunutta tyttöä katseellani, jolla oli hiukset siistillä letillä.
"Ootko hyvä letittämään?" kysyin lopulta. Aliisa nyökytteli innoissaan, joten ohjasin tämän letittämään Sirkan häntää. Aika oli pompannut reippaasti eteenpäin, joten samalla kun Aliisa letitti ja höpötti, nappasin satulatelineestä meidän koulusatulan, johon olin vaihtanut valkoisen huovan. Satulan ollessa paikoillaan, nappasin suojuksen sen päältä pois.

Aliisa tosiaan oli hyvä letittämään, sillä kun kävin katsomassa letin, se oli parempi kuin mitä olisin ikinä saanut tehtyä. Kiitin tyttöä, jonka kasvoille levisi vielä leveämpi hymy, jos se oli edes mahdollista. Manu ojensi suitset, kun olin saanut riimun Sirkan kaulalle. Mun olisi pitänyt osata varautua siihen, mutta mä en varautunut. Ruuna namien toivossa, kiitos Manun, hamusi taskujani kuolaten valkoiset kisahousut. Niissä oli hieno kuolaläntti.
"Kiitos rakas Sirkkaliisani", murahdin, aloittaen väntämään suitsia ruunalle päähän. Manu pyrskähti, vaikka yritti pidätellä nauruaan.
"Sinä. Lopeta. Heti", lausuin hitaasti, mulkaisten veljeäni.
"Sori, mut en pääse vieläkään yli tosta Sirkkaliisa lempinimestä", mies nauroi. Virnistin, sillä olihan se hieman koominen lempinimi.

Sirkka oli valmis, joten Manu oli ruunan vieressä kun laitoin itseni valmiiksi. Vaihdoin lenkkarit juuri putsattuihin ruskeisiin saappaisiin, vedin kypärän päähän ja hanskat käteen. Mua puistatti, tuntui, että joku tuijottaisi mua, mutta miksi kukaan mua olisi tuijottanut. Ulkona oli sen verran viileä, että heitin Sirkalle vielä ratsastusloimen selkään. Me aloiteltaisiin sen kanssa, mulla olisi verkassa myös raippa ja suojat mukana. Kiitos tunnollisen ja ihmeen osaavan kisahoitajani, oli kaikki helpompaa.
"Meidän pitää mennä nyt verkkaamaan", hymähdin Aliisalle.
"Me mennään maneesiin, jotta nähdään sitten sun suoritus", tyttö intoili. Niin paljon energiaa, miten sitä riittikin. Aliisa lähti vauhdilla johdattamaan veljeään ulos. Jäin tuijottamaan nimenomaan tämän veljen selkää, tummia hiuksia.
"Maa kutsuu Siriä. Ootteko te tulossa?" Manu kysyi, kun oli saanut meille reitin avattua ja me vain Sirkan kanssa seistiin käytävällä. Sirkka töytäisi mua käsivarteen, patistaen eteenpäin.
"Joo, sori. Tullaan tullaan", mumisin. Me lähdettiin ulos kävelemään, kisoista tavoitteena tasainen ja siisti rata.

Vastaus:

Sellanen kisapäivä! Haha, ainakin joku tuntuu olevaan mielissään siitä että Aliisaa tullaan pian näkemään tallilla enemmän kuin tarpeeksi (no onneksi vaan kolme kertaa viikossa ettei sen enempää...), sunhan ei kohta tarvitse tehdä mitään tallitöitä itse ;).

Olipa virkistävää lukea välillä arjen tarinoiden tilalla kisatarinaa. Vaikka olisin mieluusti lukenut myös siitä, miten teidän rata meni! Taas kerran sellaista sujuvaa ja helppolukuista tekstiä, eikä omiin silmiini sattunut ainakaan suuria virheitä.

Juulia, 26.10.2017

Nimi: Siri Peurankoski

15.10.2017 23:48
Sunnuntai 15.10
Meidän estekisat eivät olleet menneet kummoisesti. Seitsemänkympin radalla me napattiin yks täysin turha puomi, joka ärsytti mua suunnattomasti. Kasikympissä oltiin sitten napattu kaksi, joten sijoittumisesta ei ollut pelkoa. Muutenkaan meidän tulokset esteiltä ei olleet kamalan kehuttavia. Vaikka meillä meni esteillä huonosti, mä olin laittamassa Sirkalle koulusatulaa selkään. Tänään ei mitään kummallista tehtäisi, vaan tehtäisiin perusjuttuja sileällä. Mä tuijotin ruunan selässä olevaa koulusatulaa, todeten että mun olisi pakko löytää estevalmentaja itselleni.

Tästä inspirtoituneena mä kaivoin samantien puhelimen taskusta ja etsin mun vanhan estevalmentajan numeron. Montaa kertaa se ei hälyttänyt, kun puheluun jo vastattiin.
"Siri! Susta ei oo kuulunu aikoihin. Miten sulla menee?" pirteä miesääni kuului puhelimesta. Ilmeisesti miehellä oli vielä mun numero tallessa ja tämä jopa muisti minut.
"Hei Leo, mulle kuuluu ihan hyvää. Miten sulla?" hymyilin itsekseni, Leo oli edelleen niin energiaa pursuava kuin ennenkin.
"Ajan just kotiinpäin valmennusreissulta. Millaset hevoskuviot sulla on tällä hetkellä?" mies kysyi oikeasti kiinnostuneen oloisena.
"Mulla on ollut nyt pari kuukautta oma hevonen. Ja sen takia mä soitinki. Me tarvittais estevalkku", selitin.
"Totta kai mä sulle valmentajaks tuun. Millä tallilla?" tämä innostui heti.
"Sauran lähellä Tervalassa, Rihtniemi niminen paikka", kerroin.
"Aa, siellä. Ootko tallilla nyt?" Leo kysyi.
"Joo, just ajattelin lähtee sileellä tekee maneesiin hommia", vastasin.
"Sun suunnitelmiin tuli muutos. Mä ajan tästä 15 minuuttia sinne, jos kerkeet niin kasaa joku este. Katotaan miltä teiän meno näyttää", Leo komensi. Mulla ei ollut mitään mahdollisuutta sanoa vastaan.

Vilkaisin huokaisten jo selässä olevaa koulusatulaa. Ruunakin katseli kummastuneena, kun nappasin sen pois.
"Ole nätisti kun mä käyn vaihtamassa tän satulan", sanoin ruunikolle. Muistin ottaa myös suitset mukaan, sillä nekin meiltä löytyi erikseen esteille. Suojia ei onneksi tarvinnut vaihtaa, joten palasin pian estevarusteet mukana.
"Mennäänkin ottamaan muutama pieni hyppy. Me saadaan meidän tuleva estevalkku kattomaan", mutisin Sirkalle ja rapsutin sitä harjan alta. Mua huvitti meidän varusteet, sillä meillä oli kummallakin turkoosi päivä. Sirkalle pistin niin turkoosin huovan, korvahupun kuin suojatkin. Se oli näppärää kun löytyi varusteet sävysävyyn. Mä olin puolivahingossa laittanut aamulla turkoosin hupparin päälleni. Leo niin repisi ratsastushousunsa, sillä mies vihasi kirkkaita värejä varusteissa ja etenkin jos kaikki oli sävysävyyn. Itsepähän oli halunnut tulla lyhyellä varoitusajalla.

Me kerettiin Sirkan kanssa ravaamaan puolikas kierros maneesissa, kun ovesta asteli tuttu mies. Leo ei ollut muuttunut yhtään. Samat ruskeat pörröiset hiukset, siniset silmät joissa oli aina sopivasti pilkettä. Miehellä oli varmaan samat kulahtaneet ratsastushousut, kuin viimeksi meidän nähdessämme.
"Seuraavalla kerralla vähän vähemmän räikeemmät huovat ja muut kiitos, mun silmiin sattuu", noin kolmekymppinen mies virnisti.
"Sä puolestaan voisit hommata uusia vaatteita. Kauan sulla on ollu noi housut jo?" nauroin.
"Ei hyvää kannata vaihtaa. Mutta kukas hän on?" Leo kysyi, kun pysäytin Sirkan tämän eteen.
"Sirkka, mun viis vuotias hollantilainen ruuna", selitin hymyillen. Sirkka tunki heti uteliaana päätään Leon syliin.
"Mikä lempinimi on Sirkka? Jo on poikaa nimellä siunattu", Leo pudisteli päätään ja rapsutti ruunan otsaa.
"On se varmaan parempi kun Sirkkaliisa, josta on vähän tullu sen yks lempinimi kanssa. Mut virallisissa jutuissa me käytetään Samua", virnistin. Miestä puistatti.

Seuraavaksi Leo kyseli meidän jutuista ja mä kerroin parhaani mukaan. Sitten mies pisti meidät jatkamaan verryttelyn loppuun, huudellen välillä ohjeita.
"Noniin, tulkaa toi ristikko", Leo totesi. Mä nostin laukan ja ohjasin kohti estettä. Se oli ihan kamalan pieni ristikko, eikä siinä olisi pitänyt olla mitään ongelmaa. Mutta me tultiin kiemurrellen eikä osuttu lähellekkään keskikohtaa.
"Stop siihen paikkaan. Mitä sä nainen oikeen teet siellä selässä?" Leo tivasi.
"Ööööm", mietin.
"Nimenomaan. Sun pitää ratsastaa sitä sun hevosta. Se on nuori, et sä voi jättää sitä yksin noinkaan yksinkertasella esteellä. Uudestaan", mies komensi. Mä tein työtä käskettyä ja nyt saatiinkin suora tie sekä osuttiin keskelle.

Leo teki ristikosta pienen pystyn ja käski tulemaan sen.
"Jarrua jarrua, ei olla nyt kuitenkaan ralliautoja. Laukka saa olla reipasta ja eteenpäin vievää, mutta tommosia kiihdytyksiä ei tarvita", Leo huudahti. Me oltiin tultu ihan hyvin, kunnes lähempänä estettä Sirkka oli päättänyt kiihdytellä enkä mä kerennyt ennen estettä enää reagoida siihen. Leo pisti meidät hyppäämään vielä muutaman kerran, kunnes antoi luvan lopettaa. Ei ollut järkeä hyppyyttää hevosta hirveästi, kun sillä painoi vielä edellisen päivän kisat jaloissa.
"Nyt mä ymmärrän miks halusit valmentajan taas. Tehään teille jotain ohjelmaa, niin saadaan teidän treenaamiseen jotain tolkkua. Höntsäily loppu nyt", Leo pohti.
"Kuulostaa suunnitelmalta", virnistin. Tätä me oltiin tarvittukin. Ja että tuntui hyvältä päästä taas Leon hyökytettäväksi. Mun ja mun vanhan vuokrahevosen tulokset olivat parantuneet huomattavasti kun olin löytänyt Leon meille valmentajaksi. Jos nyt saataisiin Sirkankin kanssa jotain ideaa omaan tekemiseen.

Vastaus:

Voi Leo :D Ihanan viihdyttävä tarina, tätä oli kiva lukea. Muutaman yhdyssana- ja pilkkuvirheen huomasin, kannattaa ensi kerralla oikolukea teksti ajatuksella jos näistä haluaa päästä eroon.

Mut hienoa, että olette nyt (vihdoin) saaneet oman estevalmentajan! Treenaatte vaan nyt kunnolla esteilläkin niin olette voittamattomia ensi kilpailukaudella. Jään odottamaan innolla juttuja seuraavista treeneistä. :)

Juulia, 16.10.2017

Nimi: Tuula

15.10.2017 15:26
sunnuntai

Rokka-poni nuokkui huuli lerpallaan ketjuissa käytävällä, kun mä saksin varmoin ottein sen pörröharjaa. Mokoma oli taas venähtänyt hirmusen pitkäksi, niin piti sitä sitten alkaa leikkelemään. Onneks mä tiesin jo nykyään, mikä muoto ja korkeus sopi Rokalle, aluksi leikkaaminen oli tuottanu vähän vaikeuksia ja pari kertaa oli ihan kokonaan pitänyt vetää siili. Niin, jos jokin meni pieleen, oli helpompi vain kasvattaa kokonaan uusi. Vähän se oli näyttäny ilkeältä, mutta onneksi harja kasvo nopeesti takasin. Häntää ei hirveen usein tarvinnu siistiä ja otsaharjasta nyt sitäkin harvemmin. Mä vaan niin rakastin pitkiä otsaharjoja, joiden alta saattoi söpön ponimaisesti kurkistella herkkujen toivossa.

Vähän piti käytävältä lakasta mustavalkosia jouhenpätkiä, mutta se kävi onneks sukkelaan ja tuli samalla muutkin liat ja yksinäiset heinänkorret vedeltyä poijes. Sitten mä heitin Rottasen tarhaan, siellä jo pari uteliasta heppaa odotteli kaveriaan. Poni oli kivasti jo päässyt sisälle laumaan, ekana iltana sille oli heinät viety erilleen muista, mutta nyt nuo söi jo kaikki samasta kasasta! Erityisesti ujosta Olaf-ponista oli tullut Rokalle hyvä kaveri, ne kun oli suunnilleen saman kokosia (tai sitten ei). Siellähän kirjava pallero jo hirnuikin tyttöystävälleen. Rokka vaan pärskähti ja heilautti päätään, kun me sujahdettiin sisään ja päästin ponin vapaaksi. Heti ravasi muiden mukana syvemmälle ja pian ne jo katos näkyvistä.

Tallissa olikin nyt hiljasta, kun kaikki kolme yksäriä tarhaili yllättävän leudossa, jopa aurinkoisessa syyssäässä enkä ollut muihin omistajiinkaan vielä törmännyt. Niinpä mä kärräsin painavat, ruosteiset kottarit Rokan karsinalle ja aloin talikolla nostelemaan lantakikkareita kärryihin. Poni oli tietysti fiksuna levitellyt jätöksensä ympäri karsinaa niin, että joutui melkein kaikki alusetkin ottamaan mukaan. Edellisessä tallissa meillä oli ollut olkea, mutta täällä oli käytössä purut, joita olikin huomattavasti helpompi siivota! Olkea oli kuitenkin ollut vähän helpompi tuoda lisää, kun taas purusäkit paino varmasti kaks kertaa Rokan verran. Niin se musta ainakin tuntu. Sain kuin sainkin loppujen lopuks leviteltyä uudet aluset ponin karsinaan, niissä kelpais sitten piehtaroida!

Kun mä jo pääsin tähän siivojan rooliin, niin päätin sitten samaan syssyyn hinkuttaa ruoka- ja vesikupitkin puhtaaksi. Etin käsiini sangon lämmintä vettä ja muutamia joskus kirkkaissa väreissä loistaneita, nyt jo haalistuneita rättejä. Rokan kuppi ei ollut edes hirmu likanen, mutta parit melassilimat se oli jo sinne sotkenut, joten työsarkaa kyllä riitti ihan tarpeeksi. Voi pientä sottapyttyä, olikohan nuo huippukilpurit yhtään siistimpiä. Ei ainakaan pullaponeilta tuntunut käytöstapoja löytyvän, mutta sain kuitenkin ihan pelkällä vedellä putsattua kupit. Joskus Rokan kuppiin oli pesiytynyt matoja, en tiedä mistä nekin oli tullut, mutta sillon oli putsaus ollut aika ällöttävää hommaa, kun en yhtään lieroista tykännyt! Hyi. Joskus ois vaan helpompi olla hevoseton, mutta kyllä ponin nappisilmät aina sydämen sulatti.

Vastaus:

Oi, ihanaa että Olaf on vihdoin löytänyt bestiksen <3 Siitä tulee Rokan kanssa vielä kunnon kauhukaksikko (tai toivottavasti ei...) :D. Muutkin pihattolauman jäsenet näyttävät ottaneen Rokan hyvillä mielin vastaan. Sun tarina oli taas kerran ihanan arkinen ja lämminhenkinen, tykkään!

Juulia, 15.10.2017

Nimi: Siri Peurankoski

14.10.2017 00:14
Perjantai 13.10
Siitä oli kaksi kuukautta kun Sirkka oli saapunut Suomeen ja Rihtniemeen. Ja meidän yhteinen taival alkoi. Eilen me käytiin Liljassa koulukisoissa ja tultiin viidensiksi meidän toisella yhteisellä helppoB radalla. Ei huonosti, oli meillä huonomminkin kouluradat mennyt. Huomenna me suunnattaisiin taas Ellan ja Gloryn kanssa Liljaan, mutta estekisoihin. Joten tänään olisi rento välipäivä.

Sirkka asteli kiirettä pitämättä tarhan toisesta päädystä. Onneksi ruuna oli tajunnut, että kun sitä tultiin hakemaan tarhasta, oli tiedossa jotain kivaa. Tarha oli sen verran mutainen, että mua ei olisi huvittanut metsästää ruunaa tarhasta. Sirkka seurasi mua talliin ja suoraan pesukarsinaan. Ja se halusi jostain syystä kulkea turpa kiinni mun käsivarressa. Hollantilainen seisoi nätisti sen aikaa, kun pesin sen jalat.

Mä harvinaisesti jätin Sirkan käytävälle hoidettavaksi, vaikka se käyttäytyi siivosti karsinassa irtikin. Ruuna oli kyllä rauhoittunut muuten, mutta se oli keksinyt kuinka kiva ääni lähtee ketjuista kun heiluttaa vähän päätään. Joten käytävän täytti ihana ketjujen helinä, jatkossa ruuna hoidettaisiin ihan karsinassa.
"Siri on varmaan täällä", kuulin Juulian sanovan jossain päin tallia. Ja mun leuka meinasi tipahtaa lattiaan, kun käännyin ja näin kuka tuli Juulian kanssa nurkan takaa.
"Äiti?" sain hämmästykseltäni sanottua. Äiti ei tykännyt eläimistä yhtään. Ei ollut kerta eikä kaksi, kun me oltiin tapeltu mun hevosharrastuksesta. Ja riita saatiin myös aikaiseksi silloin, kun hommasin Neron. Sen äiti vielä oli sulattanut jotenkin. Meidän viimeisin tapaaminen oli päättynyt siihen, kun mä olin lähtenyt raivostuneena ovesta ulos, sillä äiti oli repinyt pelihousunsa ilmoittaessani että mä olin ostanut hevosen. Mä en ollut uskaltanut kertoa äidille, ennen kuin Sirkka oli saapunut Suomeen. Muuten tämä olisi estänyt sen tai jotain.

"Kulta, susta ei oo kuulunu ikuisuuksiin!" äiti huudahti. Tämä näytti jo siltä että tulisi halaamaan mua, mutta muutti mielensä vilkaistessaan mun vaatteita.
"Mistähän johtuis?" mumisin, vilkaisten Sirkkaa. Ruuna heilautti päätään ja sen jälkeen kurkotteli kohti äitiä. Tämä taas kavahti taaksepäin ja mulkoili ruunikkoa. Juulia ilmoitti tässä kohtaa menevänsä jatkamaan töitään.
"Ei se sua syö. Se vaan on nuori ja utelias", huokaisin.
"Eiks sen sillon pitäis olla pienempi, jos se on nuori?" äiti ihmetteli. Pyörittelin silmiäni.
"Mitä sä teet täällä? Me oltiin just lähdössä maneesiin", kysyin ohittaen äitini kysymyksen.
"Mä halusin nähdä sun uuden... rahasyöpön. Mä voin tulla teidän mukaan maneesiin", äiti totesi. Mä vilkaisin tämän huoliteltua poninhäntää, hienoja saappaita ja takkia sekä valkoisia farkkuja. No, itsepähän oli tänne noissa vaatteissa tullut.

Mä suljin maneesin oven, ennen kuin talutin Sirkan keskemmälle maneesia. Äiti jäi oven viereen katsomaan, tietämättä mitä tehdä. Tämän ruskeat silmät täyttyivät kauhusta, kun päästin hevoseni irti. Ja vielä enemmän äiti kauhistui, kun Sirkka lähti parin pukin saattelemana rallittelemaan maneesissa.
"Etkö sä pelkää että se tulee sun päälle?" äiti kysyi.
"Ei se mua päin vedä, sillä on vaan hauskaa", virnistin. Sanojeni vakuudeksi Sirkka teki vielä yhden pukin laukassa. Sitten se hiljensi raviin ja ravasi turpa maata viistäen. Annoin sen juosta niin kauan kuin huvitti, ei kai hauskaa voi pikkupojalta kieltää.

Vastaus:

Hui, onko Sirkan tulosta oikeasti vasta kaksi kuukautta? Ihan kuin se olisi asunut Rihtniemessä aina! Vai että rahasyöppö..... :'D
Tää oli mukavan mittainen tarina jota oli kiva lukea. Kannattaa kiinnittää ensi kerralla huomiota noihin joten- & ja-alkuisiin virkkeisiin ja miettiä, voisiko ne aloittaa toisella sanalla tai liittää edelliseen virkkeeseen.

Juulia, 15.10.2017

Nimi: Tuula

13.10.2017 16:52
perjantai

Rokan muutto uudelle tallille oli sujunut suoraan sanottuna jopa hyvin. Siltaa kolistellessa oli päässyt kunnon kiljahdukset ilmoille ja oli vähän takamuskin noussut, mitä lie villiruohoa siellä heinäverkossakin oli. Pihattolauman kanssa oli nöpönenä päässyt ulkoilemaan, pääsääntöisesti siellä oli rehtejä suokkitammoja, vaikka pari villikkoakin mahtui hyvin mukaan värittämään porukan päiviä aitauksessa. Karsinanaapuriksi me oltiin saatu semmonen jättimäinen kisaheppa, toivottavasti huolii kaverikseen tommosen pikku puskaponin. Me oltiin saatu tosi lämmin vastaanotto ihan kaikilta tahoilta ja oli tallin omistaja Juuliakin ponia haukkunut söpöksi. Rasavilli Veeti-poika oli sen sijaan heti ollut talutuslenkkiä kärkkymässä, jonka kyllä lupasin hänelle vähän myöhemmäksi ajankohdaksi. Rihtniemen porukka vaikutti kyllä oikein rempseältä ja lämminhenkiseltä.

Heti oli lähes kymmenkunta päätä kärkkymässä sisälle lähtöä, kun lampsin tallipihan poikki pihatolle. Kyllä sen nyt ymmärsikin, kun taivaalta satoi märkiä räntäklimppejä, jotka sotkivat hevosten kauniin kiiltävät turkit. Vähän yritti joku kimotamma mulle ärhennellä, mutta panin heti hommalle lopun ja hätistin muutkin kutsumattomat vieraat hus pois. Rokka tunki heti päätä mun syliin ja haisteli taskuja namien varalta. Ei mulla sille kyllä mitään ollut, mutta rapsutuksia heltisi oikein kunnolla. Ujutin riimun ponimuksen päähän ja kiinnitin mustan, vähän sateessa vettyneen narun oranssinpunertaviin päitsiin. Rokka olis vielä halunnut jäädä muiden kanssa rallittelemaan, mutta taipui nopeasti mun rahtoon. Punertava sadeloimi vaan kahisi, kun tamma tepasteli terhakasti mun vierellä talliin.

Mä laitoin Rokan ihan karsinaansa ja jätin vapaaksi, mutta narun kummiskin kaulalle. En mä sitä nyt jaksanut kiinni sitoa, vaikka varpaat oli kyllä vaarassa kun oli vain keltaset kumpparit jalassa. Ei ne mitään suojannu, mustelma siitä tulisi mutta se oli aika yksi ja sama. Hain Rokan vanhaan muovisankoon sullotut harjat satulahuoneesta ja aloin heti hinkuttamaan kultamussukan pitkää ja paksua talvikarvan alkua pikkisualla. Voi pientä kun siitä lähti niin valtavasti karvaa, oikeen yskitti kun pöly vaan leijaili ilmassa. Jostain syystä Rokka ei hirveesti pyörinyt, mutta kurkotteli kyllä jatkuvasti karsinan seinän yli, vaikka naapuri oli tarhailemassa. Ehkä sieltä leijaili jotain ruoan hajuja? Piikkisuan jälkeen oli kovaharjan vuoro, jolla saikin kätevästi rapsittua kaikki mudat pois ponin jaloista. Siinä lähtis sitten karsinan siivoamisen ohella pois. Punaiset, päästä käpertyneet harjakset ja puinen käsiosa loivat yhdessä rennon vaikutelman, eikä kaiken aina tarvinnut olla niin hirmu kiiltävää. Antoi olla vähän vinksin vonksin, vähän rempallaan.

Rokan tallottua mun varpaille päätin lähteä vähän maastoon käppäileen, vois siinä samalla kirota ponia maanrakoon. Pamautin karsinanoven auki ja siitä lähdettiin kopistelemaan kuninkaallisten lailla pitkin tallikäytävää. Rokka yritti vähän kaahottaa edellä ja poni käänteli korviaan hassusti, voi pientä pikajunaa. Se heilautteli taas vähän pitkäksi venähtänyttä pystyharjaansa puolelta toiselle ja ponin pyöreä massu keinui askelluksen tahtiin. Meidän edestä suhahteli ohi kirjavia varpusia ja syksyn käpristyttämiä, oranssinpunaisia lehtiä. Rokka nuuskutteli niitä kaula pitkällä ja vähän kaviollaankin viuhtoi ilmaa. Ohitimme rapisevaa hiekkatietä pitkin huokuttelevan näköisiä sänkipeltoja, pitäis varmaan kysyä saisko siellä vähän rallitella menemään. Rokka pärskähti mun korvanjuuressa ja vinha syysviima nipisteli poskia, kaikki oli just niinku pitikin.

// anteeksi jos tyyli ei nappaa, voin yrittää vähän asiallisemminkin kirjottaa, mutta tää on mun tapa kirjotella, minkäs omalle tyylilles voit :3

Vastaus:

Höpsistä, sun kirjoitustyyli on tosi kiva, ihanan mukaansatempaavaa ja helppolukuista tekstiä! Tätä lukiessa tuli mukavan rento fiilis, ihan kuin olisin päässyt lukemaan sun henkilökohtaista päiväkirjaa.

Ja noista sänkipelloista vielä, meidän omia peltoja voi hyödyntää (kesälaitumen vieressä esimerkiksi), jos maa ei ole ihan mutaista ja upottavaa. Naapurin pellot kiertäisin sinuna kauempaa, vaikka viljat olisi jo puitu. Naapuripeltojen omistaja ei ole ollut kovin mielissään hevosenjäljistä pelloillaan...

Juulia, 13.10.2017

Nimi: Ella Rajala

09.10.2017 12:05
9. lokakuuta 2017 - lauantai

Mun syksy oli mennyt todella vaihtelevasti. Kirjoitusten takia en ollut kerennyt käymään tallilla kuin aivan nopeasti ja kisaaminenkin oli jäänyt. Nyt olin kuitenkin ensi viikonlopuksi ilmoittanut itseni ja Gloryn jälleen kisaamaan ja tänään olisi ensimmäinen estevalmennuskin Rihtniemessä asumisen aikana. Toivoin todella, että otteemme olisivat parantuneet edellisistä kisoista. Silloin nimittäin oli ensimmäinen kerta, kun jäimme kokonaan ilman ruusuketta. Hämmästys oli ollut suuri Gloryn napsiessa parikin puomia molemmista luokista ja mietinkin, että oliko tamma kipeä jostakin. 'Terve kuin pukki', oli eläinlääkäri todennut. Noh, sitten se on terve. Vihelsin Gloryn ja Pusun tarhan portilta, jotta saisin ruunikon huomion itseeni.
"No moi Pusu. Mä en nyt kyllä sua tahtoisi ottaa mukaani", höpötin rautiaalle tammalle, joka olisi mieluusti lähtenyt matkaani. Kun oikea hevonen oli tarhan ulkopuolella, otin suunnakseni tallin. Avasin punaisen sadeloimen soljet ja mahavyöt todeten, että Glory oli oikeastaan täysin puhdas, mikä toisaalta ei ollut mikään suuri yllätys. Harjasin sen kuitenkin nopeasti läpi ennen varustamista. Nostin estesatulan tamman selkään ja tottuneesti väistin lähellä käsivarttani kolahtavia hampaita kiristäessäni vyötä. Eikä aikaakaan kun olin kävelemässä maneesissa alkukäyntejä.
"Vai että tänne te olette muuttaneet", vakioestevalmentajani Karoliina virnisti kävellessämme tämän ohi. Karoliina oli huipputyyppi. Hän oli valmentanut mua esteillä siitä asti, kun Glory oli mulle ylläpitoon tullut, eli hieman reilut kaksi vuotta, ja jatkoi mieluusti mun valmentajana Rihtniemeen muuton jälkeenkin, tosin ei niin aktiivisesti kuin ennen pidentyneen välimatkan vuoksi.
"Joo, keskuksella meno muuttui turhan villiksi", totesin irvistäen. Karoliina nyökkäsi tietäväisesti: hän oli nähnyt lähes kahden vuoden ajan keskuksen tapahtumia ja kun hommat siellä levisivät oikeasti käsiin, oli juuri hän ehdottanut muuttoa toiselle tallille. Ja mikäli oikein osasin naisen ilmeistä päätellä, ei hän ollut ajatellut ihan tätä: pienehköä tallia keskellä ei mitään. Mutta minä ja Glory olimme viihtyneet ja se on tärkeintä!

"Tee puolipidäte ja tuu toi pysty uudestaan!" Karoliina ohjeisti nostaen puomia takaisin kannattimelleen. Mua ahdisti: tuntui siltä, että olin menettänyt kaiken taitoni oman tammani ratsastukseen. Vaihdoin laukan jatkaen päätyyn keskittyen täysin lävistäjän alussa olevaan 80 senttiseen pystyyn. Laskin askeleita hiljaa mielessäni. Tein puolipidätteen tukien kuitenkin hyvin jalalla. Ponnistuspaikka osui nappiin varmaan ensimmäistä kertaa koko tunnin aikana.
"Hyvä! Kehu sitä", Karoliina sanoi heti kun ruunikon etukaviot osuivat maahan. Taputin tammaa molemmin käsin kaulalle siirtäen sen ravin kautta käyntiin ratsastettuani päädyn läpi.
"Onks se millon alkanut tiputtelemaan puomeja?" Karoliina kysyi pohtivan näköisenä.
"En mä tiiä. Treeneissä se on menny tosi hyvin. Kunnes tuli syyskuun alussa estekisat, missä mentiin 60-70 ja 80-90 sentin luokat. Oltiin molemmissa loppupäässä ja molemmista parikin puomia mukaan. Sen jälkeen ei oo estetreenitkään sujunu", huokaisin nielaisten palan kurkustani. Karoliina katsoi otsa kurtussa pärskivää puoliveristä.
"Musta tuntuu siltä, että itsenäiset treenit on ton takana. Onks sun mahdollista päästä tunneille Gloryllä? Tai valmennuksiin muutenkaan?" Karoliina kysyi. Pudistin päätäni. En ollut ollut ainoallakaan tunnilla tai valmennuksessa Rihtniemeen tulon jälkeen.
"Koita löytää joku toinenkin valmentaja mun lisäksi. Molempiin lajeihin, näyttäs siltä, että vaadit ihan kouluvalmennustakin", Karoliina naurahti. Ja kun Karoliina nauraa, ei voi itsekään olla nauramatta. Taputin Glorya kaulalle: vaikka meillä nyt alkaisi alamäki, oli se silti rakkainta mitä mun elämässä sillä hetkellä oli.

Vastaus:

No mutta! Kiva saada sultakin tarinaa pitkästä aikaa! Tarina oli lyhyt ja ytimekäs ja koko ajan pysyttiin asiassa; tätä oli mukavaa lukea. En bongannut mitään kirjoitusvirheitäkään yhdellä lukukerralla ;).

Ehdottomasti tulet Gloryn kanssa mukaan kaikkiin mahdollisiin valmennuksiin, mitä me Rihtniemessä järjestetään tai sitten nykäiset tallin käytävällä hihasta jos kaipaat opetusta, koutsaan teitä mielelläni koulupuolella! Eiköhän teidänkin kilpaura vielä pian käänny nousujohteiseksi ja pian olette jo havittelemassa kärkisijoja. Tällä tarinalla saat kuitattua syyskuun tallivuokran :)

Juulia, 09.10.2017

 

 

Huomioithan, että kyseessä on virtuaalitalli ja jokainen hevonen on virtuaalihevonen.
Kaikki materiaali © Rihtniemi, ellei toisin mainita.

©2018 Rihtniemi - suntuubi.com