Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

VuokraajahakuYksityishakuWE-kilpailutJoulumaasto (tarina tullut) ♦ Estevalmennus (arvonta suoritettu)

 

Yksärivihko

Nimensä mukaisesti yksärivihko on tarkoitettu yksityishevosten omistajille. Tähän vihkoon yksityisten omistajat voivat kirjoitella tarinoitaan! Ahkerat tarinoitsijat palkitaan valmennuksin.

Spin-off vihko ♦ Omistajan päiväkirjaTallihuone

 [ Kirjoita ]

Nimi: Tuula

26.12.2017 09:51
tiistai

Lumi leijaili hiljakseltaan alas maahan, joka sai paljaat oksat roikkumaan aina vaan alempana niille kasautuneen lumen painosta. Mä hyräilin hiljaa All I Want For Christmas Is You:ta ja arvatkaas vaan että ketä mä tällä youllä tarkotin. Rokkaa tietty. Ja Olafia. You pysty kuiteskin olee myös monikko! Tänään oli kuiteskin pikku Rokkiksen liikutusvuoro, joten mä nappasin pihaton portinpielestä ponin mustanpuhuvan, aika lailla lumipestyn narun. Poni seistä törrötti keskellä pihattoo Olafin vieressä. Se höris mulle pehmeesti.

Kun Rokkis oli saatu talliin ja käytävälle seisomaan, mä hain sen harjaämpärin satulahuoneesta ja nappasin samalla yhen rouskuvan piparin suuhun. Juulia oli jättäny ite leivottuja pipareita sinne ihan hyvää hyvyyttään, jotka Veeti kuiteskin oli ensin koristellu. Mun piparin oli piirretty vekkulimaiset kasvot ja nenäksi liimattu herkullisen näköinen englanninlaku. Se oli hyvä mussuttaa ennen harjaustuokiota.

Tänään oliki vuorossa vähän erilaista liikkumista, sillä me mentiin KENTÄLLE. Kyllä, kentälle sentään, maneesi ei ollu hyvä tämmösille viikingeille. Mä olin jo vähän ennakkoon koonnu lumiselle pohjalle parit ristikot ja yhen pystyn, sillä mä en oikeesti muistanu, millon me oltiin viimeks Rokan kanssa hypätty. Jotta uran kiertäminen ei ois niin hirmu tylsää, mä olin ottanu mukaan kypärätonttulakin itelleni ja Rokka oli saanu poronsarvikorvahupun ynnä ihanat joulusuojat jännesuojien päälle.

Alkuverkkojen jälkeen me hypättiin aluks ristikkoa ravissa pari kertaa, jossa ei kyllä ollu mitään ongelmaa. Samaa tehtävää mentiin vielä laukassa muutaman kerran ja sitte oli sarjan vuoro. Se oli ihan lälly, ristikko ja joku 50cm pysty, ihan helppo nakki meidän Rokkikselle. Mä nostin laukan ja pidättelin parhaani mukaan ponia, joka lähti ku tykin suusta matkaan! Ihan hallitusti mä sain sen hyppäämään ne esteet, mutta kiva pukkisarja piti sitten vetää hyppyjen jälkeen...

Vastaus:

Ihanaa, pitkästä aikaa sulta tarinaa! Tätä on odotettu. :D

Tykkään lukea tällaisia lumentäyteisiä tarinoita, sillä itse kun katson ikkunastani ulos, ei lunta ole juuri ollenkaan. Onneksi näin virtuaalisesti kaikki on mahdollista! Taidat olla vähän samanlainen jouluintoilija kuin minäkin, ainakin tonttulakkien suhteen. Mikäs sen mukavampaa kuin vetää kypärän päälle tonttulakki, vaikka suuntana olisikin vain maneesi tai kenttä. Niissä tonttulakeissa tuntuu olevan joulun taikaa enemmänkin - tai sitten hevoset muuten vain ovat päättäneet joulun kunniaksi heitellä ylimääräisiä pukkeja...

Tällä tarinalla joulukuun vuokrakin saadaan kuitattua. :)

Juulia, 29.12.2017

Nimi: Siri Peurankoski

11.12.2017 12:14
Maanantai 11.12
Heitin viltin Sirkan selkään, virnistäen Joelille, jonka olin puoliksi pakottanut kantojuhdaksi.
"Mennään", totesin yhtälailla Sirkalle kuin Jojollekin. Moikkasin iloisesti Tuulaa, joka tuli varustehuoneesta vastaan. Me päästiin ulos asti ja melkein kerkesin jo huokaista helpotuksesta, että ei törmätty muihin ihmisiin. En kuitenkaan ihan kerennyt, sillä juuri vastaan tuli totta kai Aliisa ja Joonas. Nyrkkini puristui tiukemmin Sirkan ohjien ympärille. Hymähdin nopean tervehdyksen ja painoin katseeni maahan, aikeena jatkaa matkaa. Jojo huomasi mun käytöksen varmasti, mutta en välittänyt juuri sillä hetkellä pikkuveljeni ajatuksista.
"Mitä sä meinaat tehä?" Aliisa kysyi terävästi. Sieltä se tuli.
"Ajattelin työskennellä vähän puomeilla ja kavaleteilla", nostin katseeni ja hymyilin väkinäisesti tytölle.
"Me tullaan kattomaan!" tämä huudahti kääntyen katsomaan veljeään. Joonas oli avaamassa suutaan, mutta siskonsa mulkaistessa terävästi, tämä sulki suunsa.

Aliisa ja Joonas istahtivat katsomoon, kun minä ja Jojo kuljetettiin tolppia ja puomeja. Sirkka käveli kuuliaisesti mun perässä, vaikka välillä se olisi tahtonut osallistua talkoisiin.
"Laita se puomi tohon niiden kahden muun kaveriks", ohjeistin veljeäni. Tiputin puomin maahan neljänneksi riviin. Ruunani katseli uteliaasti ja olisi tahtonut tutkia kaikkea.
"Sä oot nähny jo nää puomit useesti", naurahdin ja taputin ruunikon kaulaa. Puomeja alkoi olla jo tarpeeksi, joten etsin katseellani jakkaraa. Murahdin jotain, kun totesin sen olevan jossain muualla kuin sen piti olla.
"Jojo! Tuu pitää vastaan kun mä pomppaan tän selkään", käskytin toista.
"Mikä orjatyöläinen musta on tullu?" tämä huokaisi teatraalisesti. Pyöräytin silmiäni huvittuneena. Laskin jalustimen alas ja kiristin vyön, samalla kun käskin Jojon laskea toisen puolen jalustimen.

Sirkka ravasi maassa olevien puomien yli, mutta kolautti jotain puomia. Vilkaistessani niitä, kolautettu puomi oli liikkunut aika paljon. Siirsin katseeni Jojoon, joka nojasi maneesin laitaan kädet ristissä. Ratsastin tämän viereen ja katsoin toista tuimasti.
"Mitää?" Jojo ihmetteli.
"Mee korjaa toi puomi", komensin poskea purren.
"Mee keskenäs", Jojo tuhahti.
"Sä oot mun orja tänään, menis jo", virnistin huitoen lyhyellä raipallani nuorta miestä.
"Joojoo okei mennään", tämä nauroi ja lähti liikkeelle hyvin hitaasti. Ohjasin Sirkan toisen perään ja pyörittelin raippaa. Ruuna oli ihan innoissaan ja mietti varmaan, mikä kiva leikki tämä oli. Sirkka käveli itse ihan kiinni Jojoon ja puhisi veljeni niskaan. Johan tuli toiseen liikettä.

Istuin syvälle satulaan laukkaympyrällä ja kokosin laukkaa sopivaksi. Hain tasaisen rytmin ympyrällä, jonka löydyttyä ohjasin Sirkan puomeista ja kavaleteista muodostetulle sarjalle. Me ylitettiin kaksi laukkapuomia kolistelematta. Kevensin hieman istuntaa ja tehtiin siisti minihyppy kavaletille. Seuraavat kaksi puomia, kavaletti ja viimeiset kaksi puomia ylittyivät myös mukavasti.
"Hyvää", kehuin ja taputin ruunan kaulaa. Me oltiin tultu sarja jo muutaman kerran ei ihan niin onnistuneesti, mutta en suostunut luovuttamaan. Päästin ohjat pitkiksi ja annoin Sirkan vain laukata ympäri maneesia.
"Voit rupee kerään jo niitä puomeja pois", hymyilin valloittavasti kun me mentiin Jojon ohi. Veli näytti mulle tarkasti valittua sormea ja samalla kuulin Aliisan tirskahtavan. Siirsin ruunan raviin ja keventelin hetken, väistellen puomeja kantavaa Jojoa.

Katselin arvioivasti Aliisaa, pohtien vaihtoehtoja.
"Aliisa. Haluisiks kävellä Sirkan kans loppukäynnit?" kysyin lopulta.
"Joo!" tyttö melkein kiljahti. Oletin, ettei Juulia päästänyt Aliisaa omien hevostensa selkään. Mutta ei Sirkka huonoa tykkäisi, jos joku muu nyt kävelisi sen kanssa. Tyttö oli jo tullut katsomosta keskemmälle seisomaan. Ohjasin ruunan tämän viereen ja pomppasin alas.
"Sä tarviit kypärän. Voit tän kerran käyttää mun, ettei tarvii hakee nyt omaa. Pidä sitä niin mä haen sille ton viltin", selitin antaen oman kypäräni. Sillä välin Joonas oli ilmestynyt viltin kanssa meidän viereen.
"Ai, kiitos", totesin hämmästyneenä ja nappasin viltin. Nopeasti viskasin viltin Sirkan selkään ja seuraavaksi punttasin Aliisan selkään. Tyttö näytti ylpeän tyytyväiseltä, kun kulmiani rypistellen katselin kaksikon lähtiessä kävelemään.

Vilkaisin Joonasta, joka oli jäänyt vähän matkan päähän seisomaan kädet taskuissa.
"Meinaatko sä auttaa näiden kans vai seisotko siinä loppu päivän?" Jojo kyseli. Tuhahdin äänekkäästi, mutta lähdin kävelemään viimeisten puomien luokse. Olin yrittänyt keksiä jotain sanottavaa miehelle, mutta Jojo oli keskeyttänyt. Nappasin puomin kantoon ja lähdin viemään sitä paikoilleen.
"Sä voit ratsastaa sen tallin pihaan asti, jos haluat", hymyilin tytölle, kun nämä olivat kävelleet tarpeeksi. Tämä nyökkäsi arvokkaasti, joten suuntasin seuraavaksi avaamaan maneesin ovea. Jojo soi mulle tietäväisen virnistyksen ja kiiruhti Sirkan viereen kävelemään, pakottaen mut kävelemään Joonaksen kanssa perässä. Selässä oleva Aliisa vaikutti tyytyväiseltä, kun veljeni aloitti juttelemaan tälle jotain.

"Kui sä joudut kuskaamaan Aliisaa jatkuvasti tänne?" kysyin miestä nopeasti vilkaisten. Tunsin kädet taskuun.
"Ei mulle anneta vaihtoehtoja", Joonas naurahti kuivasti olkiaan kohauttaen.
"No en mäkään liiemmin anna vaihtoehtoja, kun pakotan veljiäni mukaan. Mut ne vaan muodon vuoks vastustelee, ne rakastaa oikeesti Sirkkaa ja Neroa", höpisin. Halusin hakata itseäni päähän, sillä hermostunut löpinä ei ollut sitä mitä halusin. Mies vilkaisi mua hivenen huvittuneena.
"Teissä on sit jotain samaa hevosten lisäks, orjuutatte veljiänne", Joonas virnisti. Hämäännyin virneestä ja vatsassani saattoi muljahtaa. Voihan hitto.
"Sä saat sen kuulostamaan kauheen pahalta. Veljien tehtäviin kuuluu pitää huolta siskoistaan ja mun kohdalla se tarkoittaa esimerkiks Sirkan kanssa auttamista", hymyilin suloisesti.
"Vai sellasta", toinen totesi huvittuneena päätään puistellen. Mua hämmensi miten me oltiin päädytty puhumaan tälläisiä, tai ylipäätään puhumaan, ja vielä enemmän mua hämmensi, että Joonas tollain vain naureskeli. Aliisa oli meidän edellä laskeutunut jo Sirkan selästä alas. Jojo katsoi mua virnistäen ja kulmiaan kohotellen. Pudistin päätäni pienesti ja toivoin, että veli jättäisi asian siihen.

Vastaus:

On se kiva, kun välillä tallille saa apukäsiä! Varsinkin puomeilla tai esteitä hypätessä on kätevää, kun voi itse keskittyä ratsastamiseen toisen nostellessa puomeja. Erityisen mukavaa oli se, että päästit Aliisan ratsastamaan loppukäyntejä Sirkalla.
Haha, Joonas todellakin taitaa olla vasten tahtoaan tallilla, kun sisarusten vanhemmat tuntuvat olevan töissä aina juuri silloin, kun Aliisan pitäisi päästä tallille. Tarkoituksella ehkä..?

Löysin tarinastasi muutaman selkeän virheen, muuten se oli todella sujuvaa ja hyvää tekstiä! Kappalejako oli selkeä, eivätkä kappaleet olleet liian pitkiä. Vaikka tarina sisälsi paljon repliikkejä, se ei vaikeuttanut tarinan kulkua yhtään, päinvastoin!

"Joonas oli avaamassa suutaan, mutta siskonsa mulkaistessa terävästi, tämä sulki suunsa." ---> terävästi ja tämä väliin ei tule pilkkua.
"--ja vielä enemmän mua hämmensi, että Joonas tollain vain naureskeli." ---> tollain on melko puhekielinen ilmaisu, vaikka tarina ei täysin kirjakielinen olekaan, voisi miettiä sopisiko tähän paremmin "sillä tavalla" tms.

Juulia, 11.12.2017

Nimi: Aliisa Lehtinen

28.11.2017 15:36
Maanantai 27.11

Mä odotin kärsimättömänä eteisessä, että äiti lähtisi viemään mua tallille. Ihan varmasti Skippy odotteli mua jo siellä.
"Äiti tuu jo!" manguin yläkertaan, jossa kuulin äitin naputtelevan tietokoneen näppäimistöä.
"Mulla on asiakastapaaminen, Joonas tulee hakemaan sut tallille", kuuli äitin huudon yläkerrasta.
"Eikä! Se ajaa sitä mutkasta hiekkatietä niin kovaa", marisin.
"Pääsetpähän nopeammin sinne tallille", äiti vastasi vähän tuhahtaen.
"Mut kun mulle tulee huono olo sen kyydissä!" yritin vielä, vaikka ei äiti mua veisi tallille kuitenkaan. Joonaksen tummansininen volvo kaartoi sopivasti meidän etupihalle. "Okei se tuli nyt, moikka!" huusin ja lähdin ulos paiskaten ulko-oven niin kovaa kiinni, että ikkunat oikein helähtivät. Mä riuhtaisin volvon pelkääjän paikan oven auki.

"Äiti sano et sun pitää ajaa hiljempaa siinä hiekkatiellä", ilmoitin Joonakselle.
"Moi vaan sullekin", Joonas mulkaisi mua ja haroi sormillaan sen hiuksia. Mä hoputin sitä lähtemään ja kohta me mentiinkin kovaa vauhtia tallille. Me ei oikeen puhuttu mitään, kun ei meillä oikeen ollut mitään yhteistä. Auton radiosta soi vaan huonoja biisejä, mä yritin vaihtaa kanavaa, mut Joonas läpsäisi mua sormille ja sanoi etten saa koskea musiikkilaitteisiin.
"Me puhuttiin Sirin kanssa susta torstaina", sanoin kun me käännyttiin Rihtniementielle.
"Ai", Joonas kohotti kulmiaan.
"Tunnettekste?" utelin.
"En mä tiiä."
"Mitenniin et tiiä?"
"Ei me tunneta", Joonas sanoi ja kaasutti viimeiset parisataa metriä aika kovaa, ennen kuin hiljensi äkisti ja kääntyi Juulian pihaan. Mä huomasin Juulian niiden keittiön ikkunasta ja vilkutin sille noustessani autosta. Juulia vilkutti mulle takaisin kädet jossain mönjässä, se vissiin leipoi. Se leipoi aina jotain hyvää pullaa tai jotain ja toi ne sit tallin taukohuoneeseen esille.

"Toivottavasti sulla ei mee täällä kauan", Joonas mutisi itsekseen.
"Älä viitti valittaa, täällä on kivaa. Kato Sirikin on täällä, toi on sen koira!" huudahdin huomatessani vastaan juoksevan Neron. Mun oli pakko pysähtyä rapsuttamaan sitä, se oli niin kiva koira. Mäkin olisin halunnut meille koiran mut äiti oli ihan tyhmä eläinvihaaja ettei se halunnut. Siri näytti taluttavan jotain valkoista hevosta kohti maneesia. Mä olin vähän kateellinen kun se sai ratsastaa Juulian hevosilla, mä olin nimittäin ihan varma, ettei se valkoinen voinut olla Sirin oma. Ei se muuten olisi asunut Juulian hevosten puolella. Juulia päästi mut tosi harvoin ratsastamaan sen omilla hepoilla, se aina sanoi et niitä ratsastaa joku muu. Musta oli ihan tyhmää et mun kummitädillä oli joku sata hevosta pihassa eikä se antanut mun ratsastaa kuin mun omalla. Vaik olihan Skippykin ihan kiva.
Kello oli vielä niin vähän, et Skippy oli tarhassa joten mä hain sen sisälle. Joonas ehti jo kadota jonnekin, eikä mulla ollut mitään hajua minne. Ei mua ees kiinnostanut kunhan se vaan veisi mut takasin kotiin. Skippyllä oli tosi söpö tarhakaveri ja mä jouduin vähän säätämään et sain sen pysymään tarhan sisällä. Skippyllä ei ollut loimea vaikka ulkona oli pakkasta. Juulia sanoi, ettei se tarvinnut sellasta. Musta oli aika söpöä kun Skippyllä oli sellainen pörröinen karva, se näytti jotenkin pehmolelulta.

Mä pääsin maneesiin just kun Siri oli lähdössä sieltä. Musta oli niin siistiä päästä ratsastamaan ihan yksin. Mä olisin halunnut hypätä esteitä, mutta äiti ja Juulia oli yhteistuumin kieltänyt sen homman. Se oli varmaan ainoa asia, mistä ne oli samaa mieltä. Ne riiteli ihan aina.
"Moi Aliisa, kenen kyydillä sä tulit?" Siri kysyi silmät niin loistaen, että sillä oli vissiin ollut hyvä treeni kimon kanssa.
"Joonaksen. Se vaan hävisi jonnekin", mä vastasin ja mietin, miksi ihmeessä Siriä kiinnosti. Sen suupielet kaartuivat söpöön hymyyn. "Hyökkäsikö Nero teidän kimppuun?"
"Ei mut mä vähän rapsutin sitä", vastasin.
"Voi kun kiva", Siri hymyili ja lähti kohti tallia. Mä en ehtinyt kysyä Siriltä tunsiko ne Joonaksen kanssa, kun mun tyhmä veli ei tiennyt. Miten niin ei voinut tietää, tunsiko toisen vai ei??? Mä kuitenkin unohdin kaiken muun paitsi Skippyn kun nousin sen selkään. Mä sain just ja just kiristettyä satulavyötä vähän ja lähdin sitten ohjaamaan ponia kaviouralle. Hetken päästä mä jo ravasin ympyrällä Skippyn kanssa ja harjoittelin pysähdyksiä. Skippy ei oikein osannut pysähtyä ja mun teki mieli vetää ohjista, mutta mä en uskaltanut, koska Juulia kuitenkin suuttuis mulle jos se saisi tietää. Se aina sanoi ettei koskaan saanut vetää ohjista, niin mä en sitten vetänyt. Mä olisin kyllä halunnut olla yhtä hyvä ratsastaja kuin kaikki muut ketä täällä kävi. Mä olin myös kaikista nuorin täällä. Paitsi olihan Tuula mua vaan vuoden vanhempi, mutten mä ollut nähnyt sitä kuin pari kertaa.

Nimi: Siri Peurankoski

26.11.2017 15:54
Torstai 23.11
Katselin kulmiani kurtistellen valkoista bemaria tallin pihassa. Hemmetti, kirosin itsekseni. Nero pyöriskeli taas lumessa, lumihulluna se tuskin ikinä kyllästyisi lumeen. Collie seurasi mua talliin, jossa Skippyn karsinan kohdilla seisoi tyylikkäästi pukeutunut nainen, turhankin jos multa kysyttiin. Tämä ei voinut olla kukaan muu, kuin Juulian sisko, tai siskopuoli se taisi oikeasti olla. En tiedä huokaisinko helpotuksesta vai pettymyksestä, mutta huokaisin joka tapauksessa. Nero oli jo matkalla moikkaamaan, mutta nainen ei näyttänyt hirveältä eläinten ystävältä.
"Nero", mutisin varoittavasti urokselle. Se pysähtyi samantien, laski päätään vähän alas ja heilutteli häntäänsä palatessaan viereeni.
"Koirat pitäisi pitää kiinni tälläisissä paikoissa", nainen mutisi ääneen. Kohotin kulmiani, mutta pidin suuni kiinni. Neron istahtaessa jalkojeni viereen, Juulia ilmestyi satulahuoneesta.
"Siri! Toin jo Sirkan sisälle, Aliisa tarvitsisi opastajan maastoon", nainen hymyili tullessaan lähemmäs. Aliisa ilmestyi poninsa karsinasta käytävälle.

Nero haki katseellaan lupaa mennä tervehtimään tyttöä, sen saatuaan tämä kirmasi Aliisan luokse.
"No, mikäs siinä. Välittääkö Skippy koirista, et uskaltaako ton Neron ottaa mukaan?" mietin, tietämättä suuntasinko kysymyksen Juulialle vai Aliisalle.
"Eihän koiraa voi ottaa mukaan, varsinkaan vapaana. Sehän voi säikäyttää hevoset ja aiheuttaa kaikenlaista vahinkoa", Joannaksi muistelemani nainen nipotti.
"Sirin Nero on hyvin koulutettu, tottunut maastolenkkeihin hevosten kanssa ja osaa käyttäytyä niiden kanssa", Juulia puhisi hieman närkästyneen oloisena.
"Mun hevonen ja koira tulee mahtavasti toimeen keskenään. Nero nauttii kun se pääsee juoksemaan tonne, mutta se voi hyvin jäädä myös tänne jos Skippy ei tule toimeen koirien kanssa", selitin ottaen hieman sovittelevan osapuolen roolin.
"Mun puolesta Nero voi tulla, tiistaina Skippy tuli Neron kanssa ihan hyvin toimeen", Aliisa sanoi hymyillen.

Sirkka venytteli kaulaansa tyytyväisenä puhisten, ruunikko nautti päästessään maastoon. Meillä voisi olla siis toivoa päästä joskus mahdollisesti kokeilemaan maastoesteitä. Sitten nähtäisiin päästäisiinkö me starttaamaan kenttäkisoissa joskus hamassa tulevaisuudessa. Skippy kipitti Sirkan vieressä ja Nero juoksenteli toisella puolella.
"Äiti on aina tollanen tyhmä", Aliisa puuskahti kun olimme hetken kävelleet hiljaisuudessa.
"Mun äiti on ihan samanlainen, mä onneks pääsin jo muuttamaan pois", huoahdin.
"Joonaskin on muuttanu pois kotoa. Minkä ikänen sä oot?" Aliisa kysyi. Hätkähdin ensin toisen mainitessa veljensä nimen, mutta hämmennyin kun tyttö kysyi ikääni. Käänsin katseeni Sirkan harjaan ja nypersin musti jouhia toisella kädelläni.
"Mä oon 22", hymähdin.
"Eli melkeen samanikänen Joonaksen kanssa", toinen totesi. Luojan kiitos en syönyt mitään, sillä muuten olisin varmaan tukehtunut siihen. Vilkaisin tyttöä, toivottavasti tämä ei huomaisi mun outoa käytöstä.

Me saavuttiin kaikki viisi ehjinä tallipihaan, mulla tosin oli varmaan aika kärsivä ilme. Yritin hymyillä Juulialle ja Joannalle, mutta se muistutti varmasti enemmän irvistystä. Riisuin Sirkalta nopeasti varusteet, aikeina kadota johonkin. Ajatukset kiusasivat mua, mä halusin niistä eroon. Mun pää räjähtäisi, jos vielä hetkenkin aivot rullaisi samaa rataa. Keräsin satulahuoneesta Hipun varusteet ja vein ne sen karsinan eteen, suunnaten ulos hakemaan kimoa tarhasta. Paras keino miten ajatukset saisi muualle, olisi mennä Hipun kanssa vääntämään. Tamman kanssa joutui keskittymään täysin selästä käsin, teki jotain ihmeellistä tai ei.

Vastaus:

Haha, Joanna on kyllä kunnon eläinvihaaja. Onneksi Nero on fiksu koira ja kuuntelee käskyjäsi, se taisi kulkea maastossakin siivosti teidän kanssa? Tarinassasi oli kohtia jotka herättivät mielenkiinnon, odotan malttamattomana jatkoa!

Tykkäsin tarinan pituudesta, ei liian pitkä, mutta ei myöskään liian lyhyt. Alussa teksti oli sujuvaa ja helppolukuista, mutta varsinkin viimeisessä kappaleessa teksti on hieman tönkköä, aikamuodot vähän heittelee ja virkkeiden sanajärjestystäkin olisi voinut miettiä vähän tarkemmin.
Löysin myös ensimmäisestä kappaleesta yhden pilkkuvirheen: "Skippyn karsinan kohdilla seisoi tyylikkäästi pukeutunut nainen, turhankin jos multa kysyttiin." Ennen jos-sanaa pitäisi myös tulla pilkku.

Nimi: Siri Peurankoski

21.11.2017 17:38
Tiistai 21.11
Nero loikki vierelläni, lennätellen lunta ja pysähtyen välillä kierimään siinä. Pian uros kuitenkin paineli jo johonkin, todennäköisesti oli huomannut leikkikaverinsa jossain. Neron kadotessa suuntasin suoraan tarhoille, jossa olin ohi ajaessani nähnyt ainakin pari oikeanlaista väripilkkua. Saavuttuani tarhalle, jäin hetkeksi seuraamaan kahta hevosta. Sirkka edusti turkoosissa toppaloimessaan, Hipulla taas oli ihana pinkki toppaloimi. Kaksikko tuli ihan kohtalaisesti toimeen, vaikka Hippu ei ihan arvostanut kun Sirkka olisi halunnut enempikin tutustua toiseen. Hippukin oli pysynyt aidoissa, joten ehkä kaksikko olisi jatkossakin tarhakavereita.

Sirkka köpötteli portille sen näköisenä, että ruuna tulisi enemmän kuin mielellään sisälle ja haluaisi hommiin. Ihme ja kumma, Hippukin tuli portille odottavan näköisenä. Saisin siitä kummatkin helposti kiinni ja sisälle samalla reissulla. Ensin menisin Sirkan ja sitten voisi jotain tehdä Hipunkin kanssa. Vaikka mulla oli puoliylläpitosopimus, me oltiin Juulian kanssa sovittu, että saisin aika vapaat kädet tamman kanssa. Pujahtaessani tarhaan, nappasin ensin Hipun kiinni. Sirkka ei katoaisi mihinkään, mutta kimosta en ollut niin varma. Kummankin ollessa kiinni, lähdin taluttamaan kaksikkoa sisälle.

Ruunikko haukotteli, odotellessaan suitsia päähänsä. Sirkka oli saanut jo selkäänsä estesatulan mustalla huovalla ja jalkaansa söpöt mustat karvasuojat. Tässä välissä heitin enkkuviltin ruunan selkään, jonka jälkeen tämä sai suitset. Tallissa oli vielä tähän aikaan hiljaista, joten saisimme varmaan rauhassa olla estevalmennuksessa, kunhan itse valmentaja saapuisi paikalle. Me lähdettiin ruunan kanssa köpöttelemään maneesille, itsenäinen verkka me tehtäisiin joka tapauksessa. Päästäisiin sitten suoraan asiaan, kun Leo tulisi.

"Pidetään pieni tauko. Otetaan sitten vielä vähän hyppyjä kahdeksikolla ja lopuks voitais kokeilla mitä ruunas sanois vähän isommista yksittäisistä esteistä", Leo pohti. Siirsin Sirkan käyntiin ja annoin sille pitkät ohjat. Hetken päästä maneesin ovelta kuului vihellys ja ovi aukeni hieman. Nuori brunette pisti päänsä oven raosta.
"Voiko tänne tulla?" Aliisa kysyi.
"Joo, kyllä tänne mahtuu", kiirehdin sanomaan, sillä tiesin mitä mieltä valmentajani oli asiasta. Leo oli jo avaamassa suutaan, mutta luotuani merkitsevän katseen mieheen tämä sulki suunsa. Aliisa kipitti poninsa kanssa sisälle. Hätkähdin, kun kaksikon perässä tuli vielä joku. Kirosin mielessäni, kun Joonas asteli katsomoon istumaan. En ollut nähnyt toista sitten ensitapaamisen ja en olisi välittänyt nähdä nytkään, kun pitäisi keskittyä ratsastamaan.
"Noniin Siri, jatketaan. Kahdeksikko, kolme estettä. Anna mennä", Leo komensi.

Keräsin ohjat ja nostin ravin kautta laukan. Mun ajatus ei pysynyt kasassa, joten me tultiin vähän kiemurrellen ja kaukaa ensimmäiselle esteelle. Seuraava este meni samalla tavalla, mutta sen lisäksi jouduin vaihtamaan laukan esteen jälkeen.
"Pohkeet kiinni, selkeemmät tiet. Askelten määrällä ei oo väliä, kunhan ne tulee tasasesti eikä noin et vika askel joutuu venymään. Ja se laukka vaihtuu esteen päällä, kuten oot vaihtanu tänään jo useemman kerran", Leo tylytti. Ryhdistäydyin ja otin Sirkan laukkaa vähän lyhyemmäksi, jotta saatiin askeleet sopimaan paremmin. Ohjasin oikeasti ruunaa paikasta toiseen, unohtaen pelkän matkustelun. Vaihdotkin tulivat, kun keskityin ratsastamiseen.
"No nyt näyttää paremmalta. Kierros vielä ja sit riittää tätä", Leo totesi tyytyväisenä. Viimeinen kierros meni jo sillä tasolla, mitä me oikeasti oltiin ja miten me oltiin alkuvalkka vedetty.

"Te olitte kisoissa menny kasikympin luokkia?" Leo varmisti.
"Joo, kisoissa ja itsenäisesti. Hollannissa tän kanssa mentiin kai metriäkin", mietin.
"Okei, alotetaan sitten nyt siitä kasikympistä. Otetaan talven tavotteeks saada teidät metrin radoille keväällä", Leo suunnitteli ja pisti yksittäisen esteen kasikymppiin. Mies patisteli meidät liikkeelle ja tunsin kolmien silmäparien seuraavan meitä kun nostin laukan. Ohjasin tasaisesti laukkaavan Sirkan huolellisesti esteelle. Näitä hyppyjä en halunnut mokata ja ainakin nyt päästiin komeasti yli. Ysikymppi meni myös vaivattomasti, mutta metrissä mulle alkoi iskeä rimakauhu. Olin mä joskus hypännyt yli metriä, mutta siitä oli päässyt vierähtämään jo tovi. Mä en kyllä nyt jänistäisi, en kun Aliisa katseli meitä. Soin myös pienen ajatuksen tummatukkaiselle, joka istuskeli katsomossa.

Me päästiin kyllä yli kelvollisesti, mutta Leo ilmeisesti näki mun epäröinnin ja käski tulemaan uudestaan.
"Riittää, jatketaan enskerralla. Kyllä teiät metrin radoille saadaan ja tolla hevosella riittää ponnua isompiiki luokkiin" mies naureskeli uuden hypyn jälkeen. Leo rupesi siivoamaan esteitä pois, kun me Sirkan kanssa ravailtiin löysin ohjin. Ruuna oli hionnut kevyesti, joten se pitäisi jäähdytellä ja kuivattaa huolellisesti. Ravailun jälkeen käänsin ruunikon kaartoon ja pomppasin alas. Nostin jalustimet ylös ja löysäsin vyön, jonka jälkeen talutin Sirkan laidalle viltin luokse. Tottunein liikkein heitin viltin ruunan selkään, tämän venyttäessä kaulaansa ja pärskien tyytyväisenä. Vilkaisin sivusilmällä katsomoon, erottaakseni hahmon. Käänsin katseeni nopeasti pois ja lähdin taluttamaan Sirkkaa maneesia ympäri.

Hippu mutusteli kuolainta karsinassaan. Tamma oli käyttäytynyt tapojensa mukaan siivosti hoidettaessa. Mua harmitti kun kimon kanssa ei voinut oikein lähteä kunnolla maastoilemaan, joten mä päätin napata tämän liinan päähän ja lähteä kävellen maastoilemaan. Hippulainen oli saanut sekäänsä heijastavan loimen ja olin itselleni kaivanut heijastinliivin. Vedin pipon päähäni, enkä voinut olla ajattelematta kuinka tyylikkäältä näytin toppahousuissani ja -takissani. Toisaalta, kun lähtee pimeään maastoon rämpimään ei sillä ollut varmaan mitään merkitystä miltä näytti. Laitoin otsalampun piponi päälle, vedin hanskat käteen ja kiinnitin liinan Hipun suitsiin kiinni.

Talutin kimon ulos, pysäyttäen sen tallin eteen. Me odoteltiin siinä hetkinen meidän käppäilyseuraa. Napsautin otsalampun päälle, samalla kun huutelin Neroa. Koira pinkaisi paikalle kulman takaa. Uros saisi tulla mukaan, sillä silloin ainakin sen energiat olisi kulutettu tältä päivältä. Tämä paini taas lumen kanssa, Hipun katsellessa toisen touhuja. Pääsin kiroamaan lisää mielessäni, kun näin ketkä saapuivat maneesilta tallille.
"Ootteko lähössä maastoon?" Aliisa kysyi iloisuutta pursuten.
"Joo, käydään vähän käppäilemässä", naurahdin hieman nolona. Nero pinkaisi tervehtimään Aliisaa ja ponia, jotka kummatkin tervehtivät koiraa iloisina. Collien suunnatessa seuraavaksi Joonaksen luokse, miehen kasvoilla näkyi erikoinen ilme.
"Nero tuus pois", komensin koiraa. Joonas ei ihan näyttänyt siltä, että olisi perustanut hirveästi koirista. Toinen sai musta varmasti hyvän kuvan, kun hilluin tallilla kahden hevosen ja yhden koiran kanssa. Siri nyt loppu, mitä sä edes välität, komensin sitten itseäni. Rentouduin kun kolmikko meni talliin ja Fanny saapui hevosensa kanssa ulos.
"Mennäänkö?" kysyin huokaisten, kun kaksikko oli valmis ja sain Fannylta oudoksuvan katseen ilmeisesti huokaukseni johdosta.

Vastaus:

En vieläkään ihan käsitä, mihin sinä Hipussa ihastuit, mutta väliäkös tuolla. Sirkankin kanssa olette kehittyneet hurjasti, komppaan Leoa siinä, että te aivan varmasti kisaatte ensi kaudella vähintään sitä metriä. Sulla on muuten ollut näitä keskittymisongelmia aiemminkin valmennuksissa, nyt nainen keskity! ;)

Olipa kivan mittainen tarina pitkästä aikaa, jossa ehti tapahtua kaikenlaista. Teksti oli sujuvaa muuten, mutta pyytäisin ensi kerralla kiinnittämään huomiota pronominien käyttöön, esim:
"Tässä välissä heitin enkkuviltin ruunan selkään, jonka jälkeen tämä sai suitset." -> Tässä virkkeessä sujuvasti kerrot, kuinka Sirkan selkään laitettu enkkuviltti sai suitset.

Juulia, 21.11.2017

Nimi: Tuula

16.11.2017 16:02
torstai

Loska roisku sinne tänne, kun mä tarvoin halki harmaan pilvien varjostaman tallipihan. Rokka oli innoissaan mua vastassa, kuten myös Olaf, jota mä olin kuin olinki alkanu vuokraamaan! Juulia oli onneks suhtautunu asiaan vaan hyvällä, joten mä olin nyt ikionnellinen lumiukkoponista! Tänään se ei kuiteskaan vielä päässy tositoimiin, vaan oli Rokan vuoro päästä pikkasen jalottelemaan. Mä tarjosin kummiskin Olafille vähän nameja, eikä rokkiponikaan ilman jääny! Mä pyydystin ponisen riimuun ja maiskautin sille, niin vuonis lähti seuraamaan mua. Olaf-rukka jäi yksinään kököttämään tarhaan Hertan ja suokkitammojen kanssa, kun mä suljin portin.

Rokkis seiso hiljaa paikallaan kun mä harjasin sen ja satuloin uljaan norjalaisratsun kera ponin söpön burberry-huovan. Mä nappasin vielä punasen, vähän risan mutta varsin käyttökelvollisen riimunvarren mukaan, jonka napsautin Rokan kuolainrenkaaseen. Nyt mä en ollu aikeissa kavuta ponin selkään, vaan Veeti oli ratsastusvuorossa. Poika oli sitä jo pidempään kinunnut, eikä Juuliakaan ollu pahoillaan lapsenvahtiavusta. Musta pikkulapset oli vaan kivoja ja just semmoselta Veeti näytti pinkeissä kumppareissa, hammastahnaan tahriutuneissa verkkareissa ja Salama McQueen-paidassa. Pojan hiukset sojotti vähän sinne sun tänne kypärän alla ja suu oli kääntyny innokkaaseen hymyyn.

Kun mä olin kiepauttanut jalustimet muutaman kerran ympäri, me päästiin matkaan. Tästä oiski tullu meidän eka kerta Rihtiksessä neljän aidan tai seinän sisällä, mutta Juulia oli vallannu Kurren kanssa maneesin ja Siri, Rokan karsinanaapurin Samun (alias Sirkkaliisan, niin mä olin kuullu puhuttavan) omistaja oli varannu kentän, joten meidän oli ollu "pakko" lähtee tielle käppäilemään. Veeti istu innoissaan satulassa, kun me käyskenneltiin rauhassa pitkin rapisevaa tietä. Lammashaan kohalla poika selitti ylpeänä kolmesta villakasasta kaikenmoista nippelitietoa ja nimetkin Veeti osasi ulkoa! Mä vaan hymyilin ja taputtelin Rokan jo karvasemmaks muuttunutta kaulaa. Talvi teki tuloaan, sen huomas.

Me ohitettiin pelto ja pyörähettiin sielläkin, ennenku me käännyttiin takasin. Pellolla Rokka ois vähän halunnu rallitella menemään, mutta sain ponin onneks aisoihin, haavereita me ei nimittäin haluttu. Niin, Rokka. Mä olin aina kutsunu ponia sillä nimellä ja olin saanu tietää sen oikeen nimen vasta kun me oltiin ostettu tammuli. Fornøyd SF, olihan se nyt aika hieno. Jotain norjan kieltä se oli, mutta tarkotusperää mä en oikeen vieläkään tienny. Veeti kuitenki herätti mut haaveista, kun poika halus vielä ravia, kun me käännyttiin takasin Rihtniemeen vievälle hiekkatielle. Jotenki poika oli vaan niin söpö keikkuvine kypärineen ja hymykuoppineen. Mä tein työtä käskettyä ja Rokkaneiti keinahti innoissaan raviin, mutta ihan kaahaamaan ei poni sentään lähteny. Veeti kilju ja Rokkis pärskähti mun korvanjuuressa.

Vastaus:

Haha, sinähän ihan lihotat ennestään pyöreää Olafia lisää... No ei, kiva kun annat sillekin välillä herkkuja ja rapsutuksia, niistä Olaf tykkää :) Et arvaakaan, kuinka paljon sain aikaan sillä välin, kun vahdit Veetiä! Veetikin oli ihan täpinöissään vielä iltapalalla, kun oli päässyt ratsastamaan hienolla hevosella ;) Yleensä ratsuksi saa vain tylsän Reben ja nyt oli kiva, kun ratsuna oli ihka oikea viikinkiponi.

Olipa ihanan arkinen tarina pitkästä aikaa, muttei missään tapauksessa tylsä! Kaikilla ei ole taitoa kirjoittaa arkisista asioista mielenkiintoisesti, mutta sä osaat sen homman kyllä. Tykkäsin myös siitä, miten kuvailit Veetin ulkonäköä ja olemusta - juuri tuollaiseksi olen hänet kuvitellutkin!!

Juulia, 17.11.2017

Nimi: Tuula

04.11.2017 08:09
lauantai

Kauempaa tarhoilta kuulu vihasta Skippyn huutelua ja pari kirosaanaki erotin, kun mä harpoin halki mutasen tallipihan mun keltasissa kumppareissa. Pysy kivasti jalat kuivina ja puhtaina, eikä värissäkään ollu valittamista, keltasestahan mä tykkäsin paljon. Nyt ei ollu sentään niin kamala sää, niin Rokkitukkaponi oli oikeen vaivautunu portille mua vastaan. Se höris mulle ja hamus farkkujen taskuja pehmosella samettisilkkiturvallaan. Mä rapsutin hupsua ponia ja sen kauhukaksosta Olafia, jotka pärisytteli molemmat mulle huuliaan ja kurkki ilkikurisesti pitkien otsatukkiensa alta. Mä olin luvannu Juulialle ottaa lumiukkoponin sisälle sitten samaan syssyyn, joten otin molemmat hömelöponit naruun ja maiskutin niille kovaa, että laiskiaiset tajus lähtee liikkeelle. Ponit keinu mun vierellä rennosti ja hienosti pukeutunu tyttö ehti pujahtaa just ennen meitä jonku Rokkiksen kokosen vitivalkosen poninsa kanssa talliin.

Mä heitin Olafin sen omaan boksiin ja pyöräytin sitte Rokan omaansa. Hain palleron harjat ja aloin puhdistaan sitä huolella. Mä mietin samalla Olafia, siitä oli jotenki tullu mulle hirmu tärkee Rokan ohella ja se tuntu jo luottavan muhun, vaikka ujo olikin. Mä tiesin, että mun ois kannattanu kysyy Juulialta, voisinko alkaa vuokraamaan herraa, mutta toisaalta mä en tienny ajan riittosuutta. Mutta kun se kirjava ponimus oli vaan niin symppis! Käytävältä kuulu taas sen tytön puhetta, kun hän suureen ääneen mainosti superihanaa poniaan. Ei tollaselle ois ponii saanu antaa, se oli varmaan se Juulian siskontyttö, josta tallinomistaja joskus oli maininnu. Mä keskityin putsaamaan Rokkaa huolellisesti piikkisualla, kun ei sen ylipaksuun talvikarvaan, jonka poni oli ykskaks sitte kasvattanukki, tepsiny oikeen mikään muu. Mä yritin ainakin ajatella korvatulpat mun korviin.

Tilanne vähän tasottu, kun mä satuloin Rokan ja me lähdettiin maastoon. Juulia oli joskus muutama päivä sitten neuvonu meille varsin kivan rantareitin, kun ennen me oltiin vaan pellolla käyty. Rokka ois vähän siihen suuntaan yrittäny kääntyä, mutta mä naurahtaen ohjasin sen toiseen suuntaan. Hiekka rapis ponin kavioiden alla, ennenku käänsin sen pehmeelle metsäpolulle. Vähän sai neiti juuria väistellä, mutta ei se mikään hienohelma sentään ollut! Vauhtiakin siltä löyty ihan kivasti, kuten normaalistikin, mutta ihan päättömästi me ei sentään kaahotettu. Mä nojauduin vähän eteenpäin ja annoin silmien levätä hiljasessa pakkasaamun maisemassa. Kuura oli kietonu syleilyynsä heinäkasvit ja roikkuvat koivunoksat, joiden liukkaalla pinnalla oravat yritti pysytellä pystyssä. Kaikki oli täydellisesti.

Rokka korsku innossaan ravipätkän jälkeen, mutta enemmän se tais intoilla tulevasta laukkapätkästä - poni ties jo reitin. Mä rauhottelin sitä ja taputtelin Rokkista kaulalle. Me oltiin saavuttu rantaviivalle ja siinä oli vielä nytkin ihana laukata, kun ohut jääkerros oli vielä sulanu pois järven pinnalta. Mä keräsin ohjia vähän paremmin tuntumalle - niin, nyt mulla oli ihan oikeet suitset ja satulaki messissä. Rokka hädin tuskin kuunteli laukkapohjetta, se vaan säntäs vauhtiin kun vähän myötäsin ohjista. Mä olin säätänyt jalustimet pari reikää lyhyemmiks, niin pääsin nyt nousemaan kevyeeseen istuntaan. Me laukattiin halki loiskuvan veden kunnes... Plumps. Rokka oliki päättäny tehä äkkipysäyksen ja mä olin pudonnu suoraan vesirajaan! Voi poni minkä teki!

// pakko vielä mainita, että toi sun eilinen blogipostaus oli jälleen kerran ihana!

Vastaus:

Lumiukkoponi!!<3 Pitäiskö mun alkaa myös kutsua Olafia lumiukoksi... Olaf on kyllä symppis - sopisit sen vuokraajaksi kuin porkkana lumiukon nenäksi. ;)
Te tunnutte Rokan kanssa olevan maastoreittien suurkuluttajia, mikä onni, että niitä maastoja löytyy enemmän kuin tarpeeksi. Hupsista, onneksi putoamisessa ei sattunut mitään ikävää!

Juulia, 05.11.2017

Nimi: Tuula

30.10.2017 14:39
maanantai

Loskanen maa narskui kivasti saappaiden alla, kun mä kuljin halki tallipihan ponin riimunvartta heilutellen. Pihattoaitauksessa mä en erottanu muita kuin paksunahkasen jääräpäätamma Hertan, joka sinnitteli ulkosalla vaikka näki kyllä, että sillä oli vähän kylmä. Tamma löntysti innoissaan mua vastaan ja vaikka mä vähän kammoksuin sen isoa kokoa, mä huomasin ettei se ollukaan vaarallinen. Juulia oli joskus sanonu, että kyllä noille sai herkkuja antaa, kun ei niillä tiukkaa ruokavaliota ollut, joten tarjosin kylmäveritammalle leivänpalaa, jonka mä oikeestaan olin ajatellut Rokalle, mutta täytyihän sitä muitakin heppoja lahjoa. Hertta ei näemmä sen enempää tahtonu olla sosiaalinen, joten tamma löntysti sitte pois ja mä jatkoin kohti vanhaa riihtä Rokkaa huhuillen. Sieltähän poni köpötteli kirjava Olaf perässään ja tunki heti pehmeen turpansa mun farkkujen taskuihin. Rokka oli aina Rokka vaikka voissa paistaisi!

Pyöräytin ponin sen karsinaan ja hain viimesiään vetelevän, mutta silti uskollisen harjaämpärin satulahuoneesta. Räsymatoille oli eksyny jo mutanen kengänjälki jos toinenkin, joka tais merkitä sitä, että Juulia joutuis vielä tässä pikkupakkasessa mattopyykille. Rokka oli tietenki jo poissa ollessani nypertäny riimunnarun auki ja poni oli jo puoliks ulkona mun avatessa ovea, ennen kun mä tajusin ottaa tamman narusta kiinni. Naureskellen mä laitoin sen uudestaan kiinni, tällä kertaa silleen, ettei se saanu solmua auki. Vähän poni katto mua anovasti, mutta toi katse ei mua enää läpässyt. Ponin karsinaki oli taas ihan sotkussa, pitäis seki siivota jossain vaiheessa eli varmaan tänään. Rihtniemi oli kyllä musta kiva talli kun tänne saatto tämmösiä puskaponejakin majottaa. Rokka pärisytteli sen alahuulta ja näytti olevan ainaki puoliunessa kun mä harjasin sen siiman koristamaa selkää pitkin vedoin.

Mulla ei taaskaan ollut mitään inspiraatiota lähtee mihinkään maneesiin vääntään jotain koulua, joten mä irrotin puhtaaks pöllyytetyn Rokan seinästä ja solmin riimunnarun ohjiks sen kaulalle. Nyt mentäis kunnon höntsäilymaastoon kun ei mulla edes ollut kun jalassa kumpparit ja farkut ja päällä tallitakki. Kypärän mä nappasin kyllä matkaan, mutta ponikin sai jäädä suojatta. Mä talutin Rottasen pihalle ja könysin vähän vaivalloisesti mutta silti onnistuneesti ponin selkään. Se ei onneks yrittäny lähtee mua pakoon vaan nuokku kiltisti paikoillaan ja sen alahuuli lerppu taas melkeen maassa. Mä otin mun riimunnaruohjat käteen ja rapsuttelin Rokkaponin harjantyveä. Vaikka olikin jo aik kylmä, niin tuli vaan silti jotenki kesäfiilis. Vuoniksen käynti keinutti mua puolelta toiselle ja mä suljin silmät. Rokka sai kävellä ihan vapain ohjin, mä lähinnä varmistin vaan että se pysy tiellä, eikä mua nyt oikeestaan ees haitannu, että poni vähän napsi välipalaa matkan varrelta.

Juulia oli sanonut, että oli ihan okei, jos me vähän ralliteltaisiin Rihtiksen omilla pelloilla, mutta kuulemma naapurin ukko oli semmosta sorttia, että hänen pellolleen ei saanu edes jouhet heilahtaa, muuten me oltais pulassa. Rokan korvat käänty höröön, kun mä ohjasin sen rapisevalta hiekkatieltä pellolle ja se muuttu löntystävästä etanasta nelijalkaseksi ruutitynnyriksi! Kyllä mä olin tienny että se tästä vielä reipastuis. Mä vaivauduin ottamaan ohjia vähän paremmin tuntumalle ja etin muutenki ponin pyöreeltä selältä parempaa istumapaikkaa. Rapsuttelin ponia ja ohjasin sen lähtövalmiiks: kohta mentäisiin eikä meinattais. Jos peltorallitteluki oli kivaa, niin mitenköhän hauskaa ois Juulian lupaama ralli jäällä, kun se siitä vähän paksuuntuis? Mä siirsin pohkeet ja vähän maiskutin Rokkikselle, ni jo säntäs pyörivään laukkaan! Mä nojauduin vähän eteen ja annoin ilmavirran piiskata mun kasvoja.

Vastaus:

Voi Hertta! Talvi iski niin yllättäen ettei raukkaparka ehtinyt varautua kasvattamalla paksua talvikarvaa, mutta eiköhän siitä vielä aikamoinen karvamammutti kuoriudu. Mä en jostain syystä näe tässä säässä mitään kesäfiilistä, onneksi edes jotkut.... :''D Tästä sun tarinasta tuli kyllä taas kerran tosi hyvälle tuulelle, sun kirjoitustyyli vaan on sellainen, että se saa hymyn kasvoille :) Sirikin kommentoi mulle, että sulla on kivan rento tyyli kirjoittaa!!

Juulia, 31.10.2017

Nimi: Fanny Riihilampi

26.10.2017 18:54
Torstai, 26.10.

Traileri pysähtyi aavistuksen nytkähtäen Rihtniemen tallipihalle. Ensilumi sateli hiljakseen maahan, nurmikosta näkyi enää pieniä vihertäviä tuppoja siellä täällä ja lumivaippa narskui tallikenkieni alla kotoisasti. Talvi on lempivuodenaikani, ja sain puhtaasta lumesta ja valkoisista maisemista valtavasti energiaa. Hengitykseni höyrysi kun laskin trailerin laskusillan ja peruutin Lutun ulos kulkupelistään. Tamma tuntui jännittyneeltä, nyki päätään ja korskahteli äänekkäästi. Saatuani tamman täysin ulos trailerista, se nousi puolittain takajaloilleen ja viskoi päätään hermostuneena. Kaunis kimoni oli kokenut viimeisen kuukauden aikana valtavasti muutoksia, vasta kolmivuotias varsa oli ensin muuttanut lokakuun alkupuolella luokseni asumaan, ja nyt se kuskattiin yhtäkkiä taas uudelle tallille. Olin vähän harmitellut äkillistä muuttoa, mutta saatuani halvemman tallipaikan lähempää kotiani, oli päätös selvä.
"Rauhassa tyttö, ihan rauhassa. Tässä on sun uusi koti, näetkös? Sulla tulee kivaa ja pääset asumaan pihattoon, eikös olekin kivaa", puhelin valkoiselle tammalleni keräillessäni sen talliloimea trailerin puomilta. Olimme sopineet tallin omistajan kanssa että Luttu asuisi ensimmäisen yönsä tallissa, sillä olimme päässeet lähtemään uudelle tallille vasta iltamyöhäisellä, enkä halunnut omin nokkineni lähteä tutustuttamaan tammaa uusiin kämppiksiinsä. Talutin Lutun talliin ja karsinaan numero 13, jonka nimikyltissä tamman nimi jo luki. Upotin kylmät sormeni tamman lämpimään harjaan sen haistellessa epäilevästi karsinan kuivikkeita ja seiniä. Tamma tiiraili myös tarkasti viereisen karsinan asukasta, jonka nimeksi Juulia oli aiemmin maininnut Rokka. Napsautin riimunnarun irti Lutun riimusta ja purin kuljetussuojat sen jaloista kaikessa rauhassa. Halusin nähdä että tamma rauhoittuu karsinaansa, eikä järjestä heti ensimmäisenä iltana mitään sirkusta. Puin tammalle vielä talliloimen ja riisuin lopulta rauhallisin mielin riimunkin, Luttu vaikutti jo asettuneen ja todenneen paikan ihan mukiinmeneväksi, onneksi neiti on niin helppo ja mukautuva luonne. Hain Lutulle vielä vähän kauroja ja omat rehunsa autosta. Olimme sopineet Juulian kanssa että toisin vasta seuraavana päivänä loput tavaramme tallille, kun hän olisi paikalla tutustumassa meihin vähän tarkemmin. Tallissa oli mukavan hiljaista, ja nojauduin vielä hetkeksi Lutun karsinan oveen. Rapsuttelin sen korvia ja kehuin sitä hyväksi ja kiltiksi tytöksi, ja tietenkin käskin sen myös käyttäytyä. Se höristeli korviaan kuunnellen tarkasti sanojani. Kello tuli jo pikkuhiljaa seitsemän, ja arvelin että olisi parasta jättää tamma rauhassa tutustumaan uuteen karsinaansa ja naapuriinsa. Taputin sitä hyvästiksi, tarkistin vielä karsinan oven lukituksen ja kävelin lumisen tallipihan halki autolleni. Väänsin lämmityksen täysille ja kaarsin auton tielle kohti kotia. Uusi talli vaikutti varsin mukavalta ja rauhalliselta, Luttu tuntui sopeutuvan hienosti ja olin tyytyväinen valintaani muuttaa tamma ripeästi uudelle tallille. Olin ollut vähän huolissani sen sopeutumisesta niin moneen muutokseen lyhyessä ajassa, mutta varmasti tulisimme viihtymään Rihtniemessä.

Vastaus:

Jee, toitte ensilumen mukananne! Kiva kuulla, että teidän matka meni hyvin, ja että Luttu asettui nopeasti taloksi. Se tulee takuuvarmasti hyvin toimeen muun pihattolauman kanssa. :) Pihattolauma tosiaan viettää näin talvisin yönsä tallissa, mutta niin kauan, kun lämpötila pysyy öisin plussan puolella ne ovat laitumellaan 24/4.

Juulia, 27.10.2017

Nimi: Siri Peurankoski

22.10.2017 22:21
Lauantai 21.10
Sirkka pöristeli käytävällä, heilauttaen päätään ja ketjut kilisivät. Ei mennyt ihan putkeen sen kanssa, etten ruunaa pitäisi käytävällä kiinni, kuten olin aikaisemmin ajatellut. Sirkka kun oli keksinyt, että ketjujen kilisyttely oli kivaa.
"Nyt se pää paikoillaan", mutisin ruunalle. Yritin penkillä seisten tehdä viimeisiä sykeröitä ja vaikka Sirkka olikin kärsivällinen, ei tämänlainen puunaus ollut sen lempipuuhia. Ruuna venytti kaulaansa, samalla mun ote kirposi sykeröstä ja se purkautui.
"Hei!" huudahdin ruunalle. Vilkaisin mitä Sirkka touhusi ja loin pahan mulkaisun apukäsinäni olevaan Manuun. Rakas veljeni oli kaivanut jostain leivänpalan ja tarjosi sitä ruunalle, joka tietysti kurotti ottamaan sitä.
"Oliko ihan pakko?" kysyin tuskastuneena.
"Oli", tämä virnisti ja ruskeissa silmissä näkyi ilkikurinen pilkahdus. Pudistelin päätäni hieman huvittuneena, kunnes hyökkäsin takaisin sykerön pariin.

Me edustettiin Ellan kanssa Rihtniemeä kotikisoissa, Ella kahdessa luokassa ja minä Sirkan kanssa yhdessä luokassa. Viivyttelin hännän letittämisen kanssa rapsuttelemalla ruunani otsaa, jos jotain vihasin niin hännän letittäminen kuului yhteen niistä. Manu oli minua vielä huonompi letittämisessä, luonnollisesti. Kisakanslian ollessa taukotilassa, tallissa ramppasi muita kisaajia ilmoittautumassa. Tallin käytävien päädyt oli vedetty kiinni naruilla, jotta ylimääräiset eivät tulisi häiritsemään sisällä olevia hevosia. Nyt kuitenkin nuori tyttö ja ehkä minun ikäisenä mies tulivat naruista ohi yksityisten puolelle.
"Tää puoli on suljettu ulkopuolisilta tänään", hymyilin ystävällisesti kaksikolle. Sirkka olisi mieluusti tehnyt lähempää tuttavuutta, kun se yritti kurotella lähemmäs.
"Me vaan katsellaan tätä paikkaa ja tultiin kattomaan kisoja. Mun poni muuttaa tänne ens kuun alussa", tyttö hihkui. Ei hitto, olivatko nämä nyt niitä Juulian siskon lapsia, joista nainen oli minulle yksi päivä maininnut.
"Aivan, no ei sitten mitään. Sori", hymähdin.

"Onko toi hevonen sun?" tyttö kysyi ihastuneena.
"Joo, se on Samu. Tai Sirkaks mä sitä enempi sanon. Ja mä olen muuten Siri, toi on mun veljeni Manu", selitin osoittaen veljeäni.
"Se on ihana. Mä olen Aliisa ja toi on Joonas", tyttö selitti myös. Vilkaisin sopivan välimatkan päässä seisovaa miestä, joka nyökkäsi pienesti. Luvan kysyttyään Aliisa siirtyi rapsuttamaan Sirkkaa, jolla oli ihan yhtä onnellinen ilme kuin tytöllä. Mittailin siististi pukeutunutta tyttöä katseellani, jolla oli hiukset siistillä letillä.
"Ootko hyvä letittämään?" kysyin lopulta. Aliisa nyökytteli innoissaan, joten ohjasin tämän letittämään Sirkan häntää. Aika oli pompannut reippaasti eteenpäin, joten samalla kun Aliisa letitti ja höpötti, nappasin satulatelineestä meidän koulusatulan, johon olin vaihtanut valkoisen huovan. Satulan ollessa paikoillaan, nappasin suojuksen sen päältä pois.

Aliisa tosiaan oli hyvä letittämään, sillä kun kävin katsomassa letin, se oli parempi kuin mitä olisin ikinä saanut tehtyä. Kiitin tyttöä, jonka kasvoille levisi vielä leveämpi hymy, jos se oli edes mahdollista. Manu ojensi suitset, kun olin saanut riimun Sirkan kaulalle. Mun olisi pitänyt osata varautua siihen, mutta mä en varautunut. Ruuna namien toivossa, kiitos Manun, hamusi taskujani kuolaten valkoiset kisahousut. Niissä oli hieno kuolaläntti.
"Kiitos rakas Sirkkaliisani", murahdin, aloittaen väntämään suitsia ruunalle päähän. Manu pyrskähti, vaikka yritti pidätellä nauruaan.
"Sinä. Lopeta. Heti", lausuin hitaasti, mulkaisten veljeäni.
"Sori, mut en pääse vieläkään yli tosta Sirkkaliisa lempinimestä", mies nauroi. Virnistin, sillä olihan se hieman koominen lempinimi.

Sirkka oli valmis, joten Manu oli ruunan vieressä kun laitoin itseni valmiiksi. Vaihdoin lenkkarit juuri putsattuihin ruskeisiin saappaisiin, vedin kypärän päähän ja hanskat käteen. Mua puistatti, tuntui, että joku tuijottaisi mua, mutta miksi kukaan mua olisi tuijottanut. Ulkona oli sen verran viileä, että heitin Sirkalle vielä ratsastusloimen selkään. Me aloiteltaisiin sen kanssa, mulla olisi verkassa myös raippa ja suojat mukana. Kiitos tunnollisen ja ihmeen osaavan kisahoitajani, oli kaikki helpompaa.
"Meidän pitää mennä nyt verkkaamaan", hymähdin Aliisalle.
"Me mennään maneesiin, jotta nähdään sitten sun suoritus", tyttö intoili. Niin paljon energiaa, miten sitä riittikin. Aliisa lähti vauhdilla johdattamaan veljeään ulos. Jäin tuijottamaan nimenomaan tämän veljen selkää, tummia hiuksia.
"Maa kutsuu Siriä. Ootteko te tulossa?" Manu kysyi, kun oli saanut meille reitin avattua ja me vain Sirkan kanssa seistiin käytävällä. Sirkka töytäisi mua käsivarteen, patistaen eteenpäin.
"Joo, sori. Tullaan tullaan", mumisin. Me lähdettiin ulos kävelemään, kisoista tavoitteena tasainen ja siisti rata.

Vastaus:

Sellanen kisapäivä! Haha, ainakin joku tuntuu olevaan mielissään siitä että Aliisaa tullaan pian näkemään tallilla enemmän kuin tarpeeksi (no onneksi vaan kolme kertaa viikossa ettei sen enempää...), sunhan ei kohta tarvitse tehdä mitään tallitöitä itse ;).

Olipa virkistävää lukea välillä arjen tarinoiden tilalla kisatarinaa. Vaikka olisin mieluusti lukenut myös siitä, miten teidän rata meni! Taas kerran sellaista sujuvaa ja helppolukuista tekstiä, eikä omiin silmiini sattunut ainakaan suuria virheitä.

Juulia, 26.10.2017

Nimi: Siri Peurankoski

15.10.2017 23:48
Sunnuntai 15.10
Meidän estekisat eivät olleet menneet kummoisesti. Seitsemänkympin radalla me napattiin yks täysin turha puomi, joka ärsytti mua suunnattomasti. Kasikympissä oltiin sitten napattu kaksi, joten sijoittumisesta ei ollut pelkoa. Muutenkaan meidän tulokset esteiltä ei olleet kamalan kehuttavia. Vaikka meillä meni esteillä huonosti, mä olin laittamassa Sirkalle koulusatulaa selkään. Tänään ei mitään kummallista tehtäisi, vaan tehtäisiin perusjuttuja sileällä. Mä tuijotin ruunan selässä olevaa koulusatulaa, todeten että mun olisi pakko löytää estevalmentaja itselleni.

Tästä inspirtoituneena mä kaivoin samantien puhelimen taskusta ja etsin mun vanhan estevalmentajan numeron. Montaa kertaa se ei hälyttänyt, kun puheluun jo vastattiin.
"Siri! Susta ei oo kuulunu aikoihin. Miten sulla menee?" pirteä miesääni kuului puhelimesta. Ilmeisesti miehellä oli vielä mun numero tallessa ja tämä jopa muisti minut.
"Hei Leo, mulle kuuluu ihan hyvää. Miten sulla?" hymyilin itsekseni, Leo oli edelleen niin energiaa pursuava kuin ennenkin.
"Ajan just kotiinpäin valmennusreissulta. Millaset hevoskuviot sulla on tällä hetkellä?" mies kysyi oikeasti kiinnostuneen oloisena.
"Mulla on ollut nyt pari kuukautta oma hevonen. Ja sen takia mä soitinki. Me tarvittais estevalkku", selitin.
"Totta kai mä sulle valmentajaks tuun. Millä tallilla?" tämä innostui heti.
"Sauran lähellä Tervalassa, Rihtniemi niminen paikka", kerroin.
"Aa, siellä. Ootko tallilla nyt?" Leo kysyi.
"Joo, just ajattelin lähtee sileellä tekee maneesiin hommia", vastasin.
"Sun suunnitelmiin tuli muutos. Mä ajan tästä 15 minuuttia sinne, jos kerkeet niin kasaa joku este. Katotaan miltä teiän meno näyttää", Leo komensi. Mulla ei ollut mitään mahdollisuutta sanoa vastaan.

Vilkaisin huokaisten jo selässä olevaa koulusatulaa. Ruunakin katseli kummastuneena, kun nappasin sen pois.
"Ole nätisti kun mä käyn vaihtamassa tän satulan", sanoin ruunikolle. Muistin ottaa myös suitset mukaan, sillä nekin meiltä löytyi erikseen esteille. Suojia ei onneksi tarvinnut vaihtaa, joten palasin pian estevarusteet mukana.
"Mennäänkin ottamaan muutama pieni hyppy. Me saadaan meidän tuleva estevalkku kattomaan", mutisin Sirkalle ja rapsutin sitä harjan alta. Mua huvitti meidän varusteet, sillä meillä oli kummallakin turkoosi päivä. Sirkalle pistin niin turkoosin huovan, korvahupun kuin suojatkin. Se oli näppärää kun löytyi varusteet sävysävyyn. Mä olin puolivahingossa laittanut aamulla turkoosin hupparin päälleni. Leo niin repisi ratsastushousunsa, sillä mies vihasi kirkkaita värejä varusteissa ja etenkin jos kaikki oli sävysävyyn. Itsepähän oli halunnut tulla lyhyellä varoitusajalla.

Me kerettiin Sirkan kanssa ravaamaan puolikas kierros maneesissa, kun ovesta asteli tuttu mies. Leo ei ollut muuttunut yhtään. Samat ruskeat pörröiset hiukset, siniset silmät joissa oli aina sopivasti pilkettä. Miehellä oli varmaan samat kulahtaneet ratsastushousut, kuin viimeksi meidän nähdessämme.
"Seuraavalla kerralla vähän vähemmän räikeemmät huovat ja muut kiitos, mun silmiin sattuu", noin kolmekymppinen mies virnisti.
"Sä puolestaan voisit hommata uusia vaatteita. Kauan sulla on ollu noi housut jo?" nauroin.
"Ei hyvää kannata vaihtaa. Mutta kukas hän on?" Leo kysyi, kun pysäytin Sirkan tämän eteen.
"Sirkka, mun viis vuotias hollantilainen ruuna", selitin hymyillen. Sirkka tunki heti uteliaana päätään Leon syliin.
"Mikä lempinimi on Sirkka? Jo on poikaa nimellä siunattu", Leo pudisteli päätään ja rapsutti ruunan otsaa.
"On se varmaan parempi kun Sirkkaliisa, josta on vähän tullu sen yks lempinimi kanssa. Mut virallisissa jutuissa me käytetään Samua", virnistin. Miestä puistatti.

Seuraavaksi Leo kyseli meidän jutuista ja mä kerroin parhaani mukaan. Sitten mies pisti meidät jatkamaan verryttelyn loppuun, huudellen välillä ohjeita.
"Noniin, tulkaa toi ristikko", Leo totesi. Mä nostin laukan ja ohjasin kohti estettä. Se oli ihan kamalan pieni ristikko, eikä siinä olisi pitänyt olla mitään ongelmaa. Mutta me tultiin kiemurrellen eikä osuttu lähellekkään keskikohtaa.
"Stop siihen paikkaan. Mitä sä nainen oikeen teet siellä selässä?" Leo tivasi.
"Ööööm", mietin.
"Nimenomaan. Sun pitää ratsastaa sitä sun hevosta. Se on nuori, et sä voi jättää sitä yksin noinkaan yksinkertasella esteellä. Uudestaan", mies komensi. Mä tein työtä käskettyä ja nyt saatiinkin suora tie sekä osuttiin keskelle.

Leo teki ristikosta pienen pystyn ja käski tulemaan sen.
"Jarrua jarrua, ei olla nyt kuitenkaan ralliautoja. Laukka saa olla reipasta ja eteenpäin vievää, mutta tommosia kiihdytyksiä ei tarvita", Leo huudahti. Me oltiin tultu ihan hyvin, kunnes lähempänä estettä Sirkka oli päättänyt kiihdytellä enkä mä kerennyt ennen estettä enää reagoida siihen. Leo pisti meidät hyppäämään vielä muutaman kerran, kunnes antoi luvan lopettaa. Ei ollut järkeä hyppyyttää hevosta hirveästi, kun sillä painoi vielä edellisen päivän kisat jaloissa.
"Nyt mä ymmärrän miks halusit valmentajan taas. Tehään teille jotain ohjelmaa, niin saadaan teidän treenaamiseen jotain tolkkua. Höntsäily loppu nyt", Leo pohti.
"Kuulostaa suunnitelmalta", virnistin. Tätä me oltiin tarvittukin. Ja että tuntui hyvältä päästä taas Leon hyökytettäväksi. Mun ja mun vanhan vuokrahevosen tulokset olivat parantuneet huomattavasti kun olin löytänyt Leon meille valmentajaksi. Jos nyt saataisiin Sirkankin kanssa jotain ideaa omaan tekemiseen.

Vastaus:

Voi Leo :D Ihanan viihdyttävä tarina, tätä oli kiva lukea. Muutaman yhdyssana- ja pilkkuvirheen huomasin, kannattaa ensi kerralla oikolukea teksti ajatuksella jos näistä haluaa päästä eroon.

Mut hienoa, että olette nyt (vihdoin) saaneet oman estevalmentajan! Treenaatte vaan nyt kunnolla esteilläkin niin olette voittamattomia ensi kilpailukaudella. Jään odottamaan innolla juttuja seuraavista treeneistä. :)

Juulia, 16.10.2017

Nimi: Tuula

15.10.2017 15:26
sunnuntai

Rokka-poni nuokkui huuli lerpallaan ketjuissa käytävällä, kun mä saksin varmoin ottein sen pörröharjaa. Mokoma oli taas venähtänyt hirmusen pitkäksi, niin piti sitä sitten alkaa leikkelemään. Onneks mä tiesin jo nykyään, mikä muoto ja korkeus sopi Rokalle, aluksi leikkaaminen oli tuottanu vähän vaikeuksia ja pari kertaa oli ihan kokonaan pitänyt vetää siili. Niin, jos jokin meni pieleen, oli helpompi vain kasvattaa kokonaan uusi. Vähän se oli näyttäny ilkeältä, mutta onneksi harja kasvo nopeesti takasin. Häntää ei hirveen usein tarvinnu siistiä ja otsaharjasta nyt sitäkin harvemmin. Mä vaan niin rakastin pitkiä otsaharjoja, joiden alta saattoi söpön ponimaisesti kurkistella herkkujen toivossa.

Vähän piti käytävältä lakasta mustavalkosia jouhenpätkiä, mutta se kävi onneks sukkelaan ja tuli samalla muutkin liat ja yksinäiset heinänkorret vedeltyä poijes. Sitten mä heitin Rottasen tarhaan, siellä jo pari uteliasta heppaa odotteli kaveriaan. Poni oli kivasti jo päässyt sisälle laumaan, ekana iltana sille oli heinät viety erilleen muista, mutta nyt nuo söi jo kaikki samasta kasasta! Erityisesti ujosta Olaf-ponista oli tullut Rokalle hyvä kaveri, ne kun oli suunnilleen saman kokosia (tai sitten ei). Siellähän kirjava pallero jo hirnuikin tyttöystävälleen. Rokka vaan pärskähti ja heilautti päätään, kun me sujahdettiin sisään ja päästin ponin vapaaksi. Heti ravasi muiden mukana syvemmälle ja pian ne jo katos näkyvistä.

Tallissa olikin nyt hiljasta, kun kaikki kolme yksäriä tarhaili yllättävän leudossa, jopa aurinkoisessa syyssäässä enkä ollut muihin omistajiinkaan vielä törmännyt. Niinpä mä kärräsin painavat, ruosteiset kottarit Rokan karsinalle ja aloin talikolla nostelemaan lantakikkareita kärryihin. Poni oli tietysti fiksuna levitellyt jätöksensä ympäri karsinaa niin, että joutui melkein kaikki alusetkin ottamaan mukaan. Edellisessä tallissa meillä oli ollut olkea, mutta täällä oli käytössä purut, joita olikin huomattavasti helpompi siivota! Olkea oli kuitenkin ollut vähän helpompi tuoda lisää, kun taas purusäkit paino varmasti kaks kertaa Rokan verran. Niin se musta ainakin tuntu. Sain kuin sainkin loppujen lopuks leviteltyä uudet aluset ponin karsinaan, niissä kelpais sitten piehtaroida!

Kun mä jo pääsin tähän siivojan rooliin, niin päätin sitten samaan syssyyn hinkuttaa ruoka- ja vesikupitkin puhtaaksi. Etin käsiini sangon lämmintä vettä ja muutamia joskus kirkkaissa väreissä loistaneita, nyt jo haalistuneita rättejä. Rokan kuppi ei ollut edes hirmu likanen, mutta parit melassilimat se oli jo sinne sotkenut, joten työsarkaa kyllä riitti ihan tarpeeksi. Voi pientä sottapyttyä, olikohan nuo huippukilpurit yhtään siistimpiä. Ei ainakaan pullaponeilta tuntunut käytöstapoja löytyvän, mutta sain kuitenkin ihan pelkällä vedellä putsattua kupit. Joskus Rokan kuppiin oli pesiytynyt matoja, en tiedä mistä nekin oli tullut, mutta sillon oli putsaus ollut aika ällöttävää hommaa, kun en yhtään lieroista tykännyt! Hyi. Joskus ois vaan helpompi olla hevoseton, mutta kyllä ponin nappisilmät aina sydämen sulatti.

Vastaus:

Oi, ihanaa että Olaf on vihdoin löytänyt bestiksen <3 Siitä tulee Rokan kanssa vielä kunnon kauhukaksikko (tai toivottavasti ei...) :D. Muutkin pihattolauman jäsenet näyttävät ottaneen Rokan hyvillä mielin vastaan. Sun tarina oli taas kerran ihanan arkinen ja lämminhenkinen, tykkään!

Juulia, 15.10.2017

Nimi: Siri Peurankoski

14.10.2017 00:14
Perjantai 13.10
Siitä oli kaksi kuukautta kun Sirkka oli saapunut Suomeen ja Rihtniemeen. Ja meidän yhteinen taival alkoi. Eilen me käytiin Liljassa koulukisoissa ja tultiin viidensiksi meidän toisella yhteisellä helppoB radalla. Ei huonosti, oli meillä huonomminkin kouluradat mennyt. Huomenna me suunnattaisiin taas Ellan ja Gloryn kanssa Liljaan, mutta estekisoihin. Joten tänään olisi rento välipäivä.

Sirkka asteli kiirettä pitämättä tarhan toisesta päädystä. Onneksi ruuna oli tajunnut, että kun sitä tultiin hakemaan tarhasta, oli tiedossa jotain kivaa. Tarha oli sen verran mutainen, että mua ei olisi huvittanut metsästää ruunaa tarhasta. Sirkka seurasi mua talliin ja suoraan pesukarsinaan. Ja se halusi jostain syystä kulkea turpa kiinni mun käsivarressa. Hollantilainen seisoi nätisti sen aikaa, kun pesin sen jalat.

Mä harvinaisesti jätin Sirkan käytävälle hoidettavaksi, vaikka se käyttäytyi siivosti karsinassa irtikin. Ruuna oli kyllä rauhoittunut muuten, mutta se oli keksinyt kuinka kiva ääni lähtee ketjuista kun heiluttaa vähän päätään. Joten käytävän täytti ihana ketjujen helinä, jatkossa ruuna hoidettaisiin ihan karsinassa.
"Siri on varmaan täällä", kuulin Juulian sanovan jossain päin tallia. Ja mun leuka meinasi tipahtaa lattiaan, kun käännyin ja näin kuka tuli Juulian kanssa nurkan takaa.
"Äiti?" sain hämmästykseltäni sanottua. Äiti ei tykännyt eläimistä yhtään. Ei ollut kerta eikä kaksi, kun me oltiin tapeltu mun hevosharrastuksesta. Ja riita saatiin myös aikaiseksi silloin, kun hommasin Neron. Sen äiti vielä oli sulattanut jotenkin. Meidän viimeisin tapaaminen oli päättynyt siihen, kun mä olin lähtenyt raivostuneena ovesta ulos, sillä äiti oli repinyt pelihousunsa ilmoittaessani että mä olin ostanut hevosen. Mä en ollut uskaltanut kertoa äidille, ennen kuin Sirkka oli saapunut Suomeen. Muuten tämä olisi estänyt sen tai jotain.

"Kulta, susta ei oo kuulunu ikuisuuksiin!" äiti huudahti. Tämä näytti jo siltä että tulisi halaamaan mua, mutta muutti mielensä vilkaistessaan mun vaatteita.
"Mistähän johtuis?" mumisin, vilkaisten Sirkkaa. Ruuna heilautti päätään ja sen jälkeen kurkotteli kohti äitiä. Tämä taas kavahti taaksepäin ja mulkoili ruunikkoa. Juulia ilmoitti tässä kohtaa menevänsä jatkamaan töitään.
"Ei se sua syö. Se vaan on nuori ja utelias", huokaisin.
"Eiks sen sillon pitäis olla pienempi, jos se on nuori?" äiti ihmetteli. Pyörittelin silmiäni.
"Mitä sä teet täällä? Me oltiin just lähdössä maneesiin", kysyin ohittaen äitini kysymyksen.
"Mä halusin nähdä sun uuden... rahasyöpön. Mä voin tulla teidän mukaan maneesiin", äiti totesi. Mä vilkaisin tämän huoliteltua poninhäntää, hienoja saappaita ja takkia sekä valkoisia farkkuja. No, itsepähän oli tänne noissa vaatteissa tullut.

Mä suljin maneesin oven, ennen kuin talutin Sirkan keskemmälle maneesia. Äiti jäi oven viereen katsomaan, tietämättä mitä tehdä. Tämän ruskeat silmät täyttyivät kauhusta, kun päästin hevoseni irti. Ja vielä enemmän äiti kauhistui, kun Sirkka lähti parin pukin saattelemana rallittelemaan maneesissa.
"Etkö sä pelkää että se tulee sun päälle?" äiti kysyi.
"Ei se mua päin vedä, sillä on vaan hauskaa", virnistin. Sanojeni vakuudeksi Sirkka teki vielä yhden pukin laukassa. Sitten se hiljensi raviin ja ravasi turpa maata viistäen. Annoin sen juosta niin kauan kuin huvitti, ei kai hauskaa voi pikkupojalta kieltää.

Vastaus:

Hui, onko Sirkan tulosta oikeasti vasta kaksi kuukautta? Ihan kuin se olisi asunut Rihtniemessä aina! Vai että rahasyöppö..... :'D
Tää oli mukavan mittainen tarina jota oli kiva lukea. Kannattaa kiinnittää ensi kerralla huomiota noihin joten- & ja-alkuisiin virkkeisiin ja miettiä, voisiko ne aloittaa toisella sanalla tai liittää edelliseen virkkeeseen.

Juulia, 15.10.2017

Nimi: Tuula

13.10.2017 16:52
perjantai

Rokan muutto uudelle tallille oli sujunut suoraan sanottuna jopa hyvin. Siltaa kolistellessa oli päässyt kunnon kiljahdukset ilmoille ja oli vähän takamuskin noussut, mitä lie villiruohoa siellä heinäverkossakin oli. Pihattolauman kanssa oli nöpönenä päässyt ulkoilemaan, pääsääntöisesti siellä oli rehtejä suokkitammoja, vaikka pari villikkoakin mahtui hyvin mukaan värittämään porukan päiviä aitauksessa. Karsinanaapuriksi me oltiin saatu semmonen jättimäinen kisaheppa, toivottavasti huolii kaverikseen tommosen pikku puskaponin. Me oltiin saatu tosi lämmin vastaanotto ihan kaikilta tahoilta ja oli tallin omistaja Juuliakin ponia haukkunut söpöksi. Rasavilli Veeti-poika oli sen sijaan heti ollut talutuslenkkiä kärkkymässä, jonka kyllä lupasin hänelle vähän myöhemmäksi ajankohdaksi. Rihtniemen porukka vaikutti kyllä oikein rempseältä ja lämminhenkiseltä.

Heti oli lähes kymmenkunta päätä kärkkymässä sisälle lähtöä, kun lampsin tallipihan poikki pihatolle. Kyllä sen nyt ymmärsikin, kun taivaalta satoi märkiä räntäklimppejä, jotka sotkivat hevosten kauniin kiiltävät turkit. Vähän yritti joku kimotamma mulle ärhennellä, mutta panin heti hommalle lopun ja hätistin muutkin kutsumattomat vieraat hus pois. Rokka tunki heti päätä mun syliin ja haisteli taskuja namien varalta. Ei mulla sille kyllä mitään ollut, mutta rapsutuksia heltisi oikein kunnolla. Ujutin riimun ponimuksen päähän ja kiinnitin mustan, vähän sateessa vettyneen narun oranssinpunertaviin päitsiin. Rokka olis vielä halunnut jäädä muiden kanssa rallittelemaan, mutta taipui nopeasti mun rahtoon. Punertava sadeloimi vaan kahisi, kun tamma tepasteli terhakasti mun vierellä talliin.

Mä laitoin Rokan ihan karsinaansa ja jätin vapaaksi, mutta narun kummiskin kaulalle. En mä sitä nyt jaksanut kiinni sitoa, vaikka varpaat oli kyllä vaarassa kun oli vain keltaset kumpparit jalassa. Ei ne mitään suojannu, mustelma siitä tulisi mutta se oli aika yksi ja sama. Hain Rokan vanhaan muovisankoon sullotut harjat satulahuoneesta ja aloin heti hinkuttamaan kultamussukan pitkää ja paksua talvikarvan alkua pikkisualla. Voi pientä kun siitä lähti niin valtavasti karvaa, oikeen yskitti kun pöly vaan leijaili ilmassa. Jostain syystä Rokka ei hirveesti pyörinyt, mutta kurkotteli kyllä jatkuvasti karsinan seinän yli, vaikka naapuri oli tarhailemassa. Ehkä sieltä leijaili jotain ruoan hajuja? Piikkisuan jälkeen oli kovaharjan vuoro, jolla saikin kätevästi rapsittua kaikki mudat pois ponin jaloista. Siinä lähtis sitten karsinan siivoamisen ohella pois. Punaiset, päästä käpertyneet harjakset ja puinen käsiosa loivat yhdessä rennon vaikutelman, eikä kaiken aina tarvinnut olla niin hirmu kiiltävää. Antoi olla vähän vinksin vonksin, vähän rempallaan.

Rokan tallottua mun varpaille päätin lähteä vähän maastoon käppäileen, vois siinä samalla kirota ponia maanrakoon. Pamautin karsinanoven auki ja siitä lähdettiin kopistelemaan kuninkaallisten lailla pitkin tallikäytävää. Rokka yritti vähän kaahottaa edellä ja poni käänteli korviaan hassusti, voi pientä pikajunaa. Se heilautteli taas vähän pitkäksi venähtänyttä pystyharjaansa puolelta toiselle ja ponin pyöreä massu keinui askelluksen tahtiin. Meidän edestä suhahteli ohi kirjavia varpusia ja syksyn käpristyttämiä, oranssinpunaisia lehtiä. Rokka nuuskutteli niitä kaula pitkällä ja vähän kaviollaankin viuhtoi ilmaa. Ohitimme rapisevaa hiekkatietä pitkin huokuttelevan näköisiä sänkipeltoja, pitäis varmaan kysyä saisko siellä vähän rallitella menemään. Rokka pärskähti mun korvanjuuressa ja vinha syysviima nipisteli poskia, kaikki oli just niinku pitikin.

// anteeksi jos tyyli ei nappaa, voin yrittää vähän asiallisemminkin kirjottaa, mutta tää on mun tapa kirjotella, minkäs omalle tyylilles voit :3

Vastaus:

Höpsistä, sun kirjoitustyyli on tosi kiva, ihanan mukaansatempaavaa ja helppolukuista tekstiä! Tätä lukiessa tuli mukavan rento fiilis, ihan kuin olisin päässyt lukemaan sun henkilökohtaista päiväkirjaa.

Ja noista sänkipelloista vielä, meidän omia peltoja voi hyödyntää (kesälaitumen vieressä esimerkiksi), jos maa ei ole ihan mutaista ja upottavaa. Naapurin pellot kiertäisin sinuna kauempaa, vaikka viljat olisi jo puitu. Naapuripeltojen omistaja ei ole ollut kovin mielissään hevosenjäljistä pelloillaan...

Juulia, 13.10.2017

Nimi: Ella Rajala

09.10.2017 12:05
9. lokakuuta 2017 - lauantai

Mun syksy oli mennyt todella vaihtelevasti. Kirjoitusten takia en ollut kerennyt käymään tallilla kuin aivan nopeasti ja kisaaminenkin oli jäänyt. Nyt olin kuitenkin ensi viikonlopuksi ilmoittanut itseni ja Gloryn jälleen kisaamaan ja tänään olisi ensimmäinen estevalmennuskin Rihtniemessä asumisen aikana. Toivoin todella, että otteemme olisivat parantuneet edellisistä kisoista. Silloin nimittäin oli ensimmäinen kerta, kun jäimme kokonaan ilman ruusuketta. Hämmästys oli ollut suuri Gloryn napsiessa parikin puomia molemmista luokista ja mietinkin, että oliko tamma kipeä jostakin. 'Terve kuin pukki', oli eläinlääkäri todennut. Noh, sitten se on terve. Vihelsin Gloryn ja Pusun tarhan portilta, jotta saisin ruunikon huomion itseeni.
"No moi Pusu. Mä en nyt kyllä sua tahtoisi ottaa mukaani", höpötin rautiaalle tammalle, joka olisi mieluusti lähtenyt matkaani. Kun oikea hevonen oli tarhan ulkopuolella, otin suunnakseni tallin. Avasin punaisen sadeloimen soljet ja mahavyöt todeten, että Glory oli oikeastaan täysin puhdas, mikä toisaalta ei ollut mikään suuri yllätys. Harjasin sen kuitenkin nopeasti läpi ennen varustamista. Nostin estesatulan tamman selkään ja tottuneesti väistin lähellä käsivarttani kolahtavia hampaita kiristäessäni vyötä. Eikä aikaakaan kun olin kävelemässä maneesissa alkukäyntejä.
"Vai että tänne te olette muuttaneet", vakioestevalmentajani Karoliina virnisti kävellessämme tämän ohi. Karoliina oli huipputyyppi. Hän oli valmentanut mua esteillä siitä asti, kun Glory oli mulle ylläpitoon tullut, eli hieman reilut kaksi vuotta, ja jatkoi mieluusti mun valmentajana Rihtniemeen muuton jälkeenkin, tosin ei niin aktiivisesti kuin ennen pidentyneen välimatkan vuoksi.
"Joo, keskuksella meno muuttui turhan villiksi", totesin irvistäen. Karoliina nyökkäsi tietäväisesti: hän oli nähnyt lähes kahden vuoden ajan keskuksen tapahtumia ja kun hommat siellä levisivät oikeasti käsiin, oli juuri hän ehdottanut muuttoa toiselle tallille. Ja mikäli oikein osasin naisen ilmeistä päätellä, ei hän ollut ajatellut ihan tätä: pienehköä tallia keskellä ei mitään. Mutta minä ja Glory olimme viihtyneet ja se on tärkeintä!

"Tee puolipidäte ja tuu toi pysty uudestaan!" Karoliina ohjeisti nostaen puomia takaisin kannattimelleen. Mua ahdisti: tuntui siltä, että olin menettänyt kaiken taitoni oman tammani ratsastukseen. Vaihdoin laukan jatkaen päätyyn keskittyen täysin lävistäjän alussa olevaan 80 senttiseen pystyyn. Laskin askeleita hiljaa mielessäni. Tein puolipidätteen tukien kuitenkin hyvin jalalla. Ponnistuspaikka osui nappiin varmaan ensimmäistä kertaa koko tunnin aikana.
"Hyvä! Kehu sitä", Karoliina sanoi heti kun ruunikon etukaviot osuivat maahan. Taputin tammaa molemmin käsin kaulalle siirtäen sen ravin kautta käyntiin ratsastettuani päädyn läpi.
"Onks se millon alkanut tiputtelemaan puomeja?" Karoliina kysyi pohtivan näköisenä.
"En mä tiiä. Treeneissä se on menny tosi hyvin. Kunnes tuli syyskuun alussa estekisat, missä mentiin 60-70 ja 80-90 sentin luokat. Oltiin molemmissa loppupäässä ja molemmista parikin puomia mukaan. Sen jälkeen ei oo estetreenitkään sujunu", huokaisin nielaisten palan kurkustani. Karoliina katsoi otsa kurtussa pärskivää puoliveristä.
"Musta tuntuu siltä, että itsenäiset treenit on ton takana. Onks sun mahdollista päästä tunneille Gloryllä? Tai valmennuksiin muutenkaan?" Karoliina kysyi. Pudistin päätäni. En ollut ollut ainoallakaan tunnilla tai valmennuksessa Rihtniemeen tulon jälkeen.
"Koita löytää joku toinenkin valmentaja mun lisäksi. Molempiin lajeihin, näyttäs siltä, että vaadit ihan kouluvalmennustakin", Karoliina naurahti. Ja kun Karoliina nauraa, ei voi itsekään olla nauramatta. Taputin Glorya kaulalle: vaikka meillä nyt alkaisi alamäki, oli se silti rakkainta mitä mun elämässä sillä hetkellä oli.

Vastaus:

No mutta! Kiva saada sultakin tarinaa pitkästä aikaa! Tarina oli lyhyt ja ytimekäs ja koko ajan pysyttiin asiassa; tätä oli mukavaa lukea. En bongannut mitään kirjoitusvirheitäkään yhdellä lukukerralla ;).

Ehdottomasti tulet Gloryn kanssa mukaan kaikkiin mahdollisiin valmennuksiin, mitä me Rihtniemessä järjestetään tai sitten nykäiset tallin käytävällä hihasta jos kaipaat opetusta, koutsaan teitä mielelläni koulupuolella! Eiköhän teidänkin kilpaura vielä pian käänny nousujohteiseksi ja pian olette jo havittelemassa kärkisijoja. Tällä tarinalla saat kuitattua syyskuun tallivuokran :)

Juulia, 09.10.2017

Nimi: Siri Peurankoski

01.10.2017 20:44
Lauantai 30.9
Sirkka nappasi kuolaimet suuhunsa ja maiskutteli niitä hetken tyytyväisenä. Ruuna on ollut hieman hämmentynyt, kun se vaihtoikin karsinaa, kun tallin toinen puoli valmistui. Me oltiin harjoiteltu oloa ilman toisen hevosen seuraa, joten eilen lähdettiin kisoihin ihan kahestaan. Tai oli mukana Nero ja isoveljeni Manu, mutta ilman toista hevosta kuitenkin. Tänään pidettäisiin rento päivä, niin hevosen, koiran kuin itsenikin osalta.

Koska pitkää matkaa ei mentäisi, jäi satula tällä kertaa talliin. Jakkaran avulla kapusin tallin ulkopuolella Sirkan selkään.
"Nero, mennään!" huikkasin muiden koirien kanssa painivalle collielle. Se nosti päätään nimensä kuullessaan ja iloisesti haukahtaen juoksi luoksemme. Sirkka kurkotti kaulaansa koiraa kohti, hieman pöristen.
"Hölmö", naurahdin, taputtaen ruunan kaulaa ja pistäen sen kävelemään. Sirkan paljaassa selässä oli mukavan lämmin istua, oma takapuolen lämmittäjä. Vähän selkä oli kapea, mutta ei mitenkään pahasti. Otimme suunnaksi Tervajärven soman rannan.

Sirkka sai kävellä pitkin ohjin, vaikka se välillä meinasi hötkyillä tai vetää kierroksia jostain jännästä. Mutta kun Nero ei reagoinut kyseisiin asioihin mitenkään, voitiin matkaa jatkaa ongelmitta. Järvelle ei ollut pitkä matka, joten se taittui hetkessä vaikka mentiin pelkkää käyntiä. Veden tullessa näkyviin, Sirkka jäi katsomaan sitä hieman kauhuissaan. Kun me pysähdyimme, Nero istahti viereemme. Raukkaparka tärisi innostuksesta ja häntä tamppasi maata rytmikkäästi.
"Saa mennä", nauroin koiran innostukselle. Heti kun se sai luvan, se singahti vauhtiin ja ei aikaakaan, kun uros roiski vedessä. Sirkka kavahti toisen äkkilähtöä hieman, mutta sen uteliaisuus alkoi herätä.

Pääsimme ihan veden rajaan, jolloin ruuna venytti kaulaansa ja kosketti turvallaan vettä. Se pärskähti ja sitten nosti päätään äkkiä. Nero oli tullut viereen roiskimaan vettä, joten vettä oli roiskunut Sirkan päälle. Ruuna katseli hetken Neron iloista leikkimistä vedessä. Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, tykkäsikö se vedessä läträämisestä vai ei. Kun kokeilin hennosti patistaa Sirkkaa hieman eteenpäin, se astui etujaloillaan veteen. Hollantilainen kuopaisi jalallaan, roiskuttaen viileää vettä hieman enemmän kuin koirakaverinsa.

Sirkka tajusi, että vedellä oli hauska leikkiä. Se kahlasi omatoimisesti hieman pidemmälle. Ja siitä vasta riemu repesi niin hevosen kuin koirankin osalta, kun ruuna rupesi kauhomaan vettä jalallaan ihan tosissaan. Kaksikolla oli hauskaa, joten annoin pikkupoikien leikkiä vesileikkejään. Vaikka kastuin siinä ihan kiitettävästi itsekin. Oli ihan hyvä jättää kallis satula talliin, kuten myös hyvät kengät tai housut. Tennarit ja kulahtaneet ratsastushousut eivät menneet pilalle tämmöisestä.

Kumpaakaan ei olisi meinannut saada vedestä pois, mutta minulla alkoi jo tulla kylmä. Sirkka oli helpompi saada vedestä pois, mutta Nero jäi katsomaan surullisesti vielä veteen.
"Mennään mennään, tullaan uudestaan vielä joku päivä", kommentoin koiralle. Se katseli kaihoisasti vielä veteen ja näytti aika säälittävältä, kun pitkä karva oli roikkui märkänä. Olimme varmaan aika näky, kun lähdimme takaisin tallille. Tämä kelpaisi liikunnasta kaikille tälle päivälle. Nero ainakin simahtaisi samantien olohuoneen lattialle, kun pääsisimme kotiin.

"Te ootte märkiä. Kaikki", Juulia sanoi meidän saapuessa tallin eteen.
"Eikä! Ollaanko? Miten mä en huomannu?" muka hämmästelin. Nainen nauroi, jatkaen matkaansa mutisten jotain paperihommista. Vilkaisin tämän perään olkia kohauttaen. Laskeuduin alas Sirkan selästä ja vein sen talliin. Ruuna tosiaan oli kastellut itsensä ihan totaalisesti ja koirasta nyt ei edes puhuttu.
"Oho, ei kai siellä sada?" Ella kurkkasi Gloryn karsinasta.
"Ei, me vaan käytiin kahlaamassa järvellä", hymyilin.
"Huh, me voidaan siis suunnata kentälle", Ella sanoi kadoten jatkamaan tammansa hoitamista.

Sirkka sai selkäänsä fleeceloimen, jonka kanssa se saisi kuivatella aikansa. Ruuna tökkäisi minua käsivarteen, kun rapsuttelin sitä. Mumisin jotain kiittämättömästä kakarasta, kun kaivoin taskustani palasen kuivaa leipää. Se ihme kyllä oli ihan kuiva vielä. Sirkka rouskutteli herkkunsa nopeasti ja tuijotti minua nappisilmillään.
"Enempää ei tipu. Hömelö", hymähdin ruunalle. Taputin sitä vielä kaulalle, ennen kuin livahdin karsinasta ulos. Seuraavaksi pitäisi metsästää pyyhe ja sitten koira. Nerohan ei autoon tulisi ennen, kuin sitä olisi vähän edes kuivattu.

Vastaus:

Haha, kiva että teillä oli hauskaa :D Toi ranta on kyllä niin kiva, kun vesi on matalaa niin pääsee kahlaamaan hyvin. Teidän innoittamana pitäisi käydä näyttämässä Kurrelle vedessä kahlaamisen hienous ;).

Tarina oli helppoa ja sujuvaa lukea eikä ainakaan mun silmiin sattunut juurikaan mitään räikeitä kirjoitusvirheitä, mistä kokisin tarpeelliseksi mainita. "Kaksikolla oli hauskaa, joten annoin pikkupoikien leikkiä vesileikkejään. Vaikka kastuin siinä ihan kiitettävästi itsekin." Nämä lauseet olisi kuitenkin ehkä voinut yhdistää pilkulla, nyt toi jälkimmäinen virke kuulostaa yksinään vähän tönköltä.

Juulia, 02.10.2017

Nimi: Siri Peurankoski

27.08.2017 14:24
Sunnuntai 27.8
Sirkka pukkasi minua kevyesti päällään, kun olin unohtunut tuijottelemaan tyhjyyteen ja rapsuttelemaan ruunaa korvien takaa. Huokaisten heitin kädessäni olleen harjan harjapakkiin ja nappasin turkoosin fleeceloimen, jonka ruuna sai niskaansa. Seuraavaksi suitset liinan kera. Sirkka nappasi kuolaimet nopeasti ja mutusteli niitä hetken tyytyväisen oloisena. Kiskaisin kypärän päähän ja hanskat käteen, ihan vain varmuuden vuoksi. Avasin karsinan oven sepposen selälleen ja lähdin taluttamaan ruunaa ulos tallista. Nero liittyi iloisena seuraamme, kun kutsuin sitä kavereiden luota leikkimästä.

Ilma oli kolea ja en yhtään ihmettelisi, jos taivaalta sataisi kohta jotain. Loimi oli siis mukavampi ottaa varmuuden vuoksi ohutkarvaiselle hollantilaiselle. Lähdimme kävellen tutkimaan vähän maastoja, palautteluna edellisen päivän estekisoista. Sirkka sai kulkea ja tutkia kaikkea ihmeellistä pitkällä liinalla, ihan kuin koira. Se tosiaan kävi tutkimassa isot kivet, kannot ja ihan kaiken. En ollutkaan ilmeisesti hevosen ja koiran kanssa kävelyllä, vaan kahden koiran kanssa.

Uppouduin ajatuksiini, kun kumpaakaan eläintä ei niin tarvinnut vahtia joka sekunti. Sirkka oli ollut todella mukava ratsastaa reilu viikko sitten Liljan koulukisoissa. Prosentit olivat hyvät, mutta tason ollessa jopa helppoC'ssä kova, ei hyvätkään prosentit riittääneet lähellekään sijoitusta. Mutta hevonen oli ollut rento ja olimme suorittaneet niin sanotusti omalla tasollamme. Amigon kanssa meillä sitten oli helppoB'ssä mennyt ihan päin sanonko mitä. Ori oli keksinyt pistää oman shown pystyyn ja tehnyt omia korkean koulun liikkeitään. Pääsimme kuitenkin hyväksytysti läpi, ollen kuitenkin viimeisiä jos ei juurikin hylättyjä laskettu mukaan.

Amigo oli kuitenkin riehunut tarpeeksi, joten helppoA meni jo paremmin. Siinä oltiin jopa lähempänä sitä tasoa millä meidän pitikin olla. Sirkka säpsähti kevyesti jotain, Neron heti sännätessä tutkimaan myös samaa asiaa. Kisojen jälkeen oltiin taas palauteltu ja Sirkka olikin todella hyvä ratsastaa kotona. Lauantai oli perjantain kisojen jälkeen kevyempi päivä, sunnuntaina Juulia taas valmensi meitä esteillä. Mitään kummallisuuksia tai isompia esteitä ei menty, kunhan vähän haettiin tuntumaa. Viikolla mentiin taas sileällä jotain ja otettiin itsenäisesti toinen hyppykerta.

Sirkka otti pari raviaskelta ja rauhoittui sitten taas kävelemään normaalisti. Ruuna tarkkaili koko ajan ympärilleen ja seurasi tiiviisti, mitä collieuros touhusi. Ja teki melkein perässä. Vauhtia ja energiaa olisi löytynyt, mutta Sirkka sai luvan nyt kävellä nätisti. Tämä oli kuitenkin palautteleva käyntireissu, kentälle sen kyllä voisi päästää hetkeksi irti.

Ruuna oli ollut kotona Rihtniemessä todella hyvä ratsastaa, mutta jotain tapahtui kun suunnattiin lauantaina isolla porukalla Hirsimäkeen estekisoihin. 60 senttinen rata olisi pitänyt olla meille helppo homma, vaikka hyppykertoja olikin vain kaksi takana. Sirkka oli todella jännittynyt ja tiputteli pienten esteiden puomeja ihan urakalla. Olimme lopulta kolmanneksi viimeisiä. 80 senttinen rata meni jo hieman paremmin, mutta sielläkin tuli pari turhaa puomia mukaan.

"Hei, ooks sä miettinyt meneväs viikon päästä lauantaina Liljaan estekisoihin?" toinen yksityisen omistaja kyseli, kun viikkasin fleeceloimea satulahuoneessa.
"No oon miettinyt, mutta en oo vielä päättäny mitään. Tolle Sirkalle pitäs vaan olla joku seuraks, kun sen kanssa ei uskalla yksin lähtee." selitin.
"No me meinattiin Gloryn kanssa lähteä, joten jos päätätte lähteä niin päästäis varmaan yhteisellä kyydillä?" Ella ehdotti.
"No jos me seuraa saadaan niin kyllähän me voidaan lähteä. Pitäs ehkä päästä kokeilemaan uusiks, et saatais korjattua eilisen mokat." hymyilin toiselle. Ilmeisesti pääsisimme kohta taas kisakentille.

Vastaus:

Kyllä se kisaura lähtee molempien hevosten kanssa vielä nousuun! Amigo ainakin on melkoinen rusettihai, kunhan se osaa käyttäytyä :D.

Juulia, 31.08.2017

Nimi: Ella Rajala

23.08.2017 11:33
Tiistai 22. elokuuta

Taputin Glorya kaulalle ennen kuin talutin sen tallin ovesta ulos. Se oli ollut viikon verran todella hyvä ratsastaa ja se olikin näkynyt Liljan kisoissa perjantaina. Olimme menneet helpon C:n ja B:n, hyvin tuloksin vieläpä. Tai no, C ei mennyt ihan niin hyvin ja prosentit jäivätkin alta kuudenkymmenen. Mutta B:ssä Glory oli huimasti parempi ratsastaa ja paremmin avuillakin, ja hieman yllättäen voitimmekin luokan huippuhyvillä prosenteilla! Kouluratsastus ei tosiaankaan ole meidän vahvin laji, enemmänkin esteet, mutta hyvin näköjään sielläkin puolella pärjäämme. Kisoja onkin tulossa kolmelle seuraavallekin viikonlopulle, ne tosin ovat estekisoja, ja lisäksi ilmoittauduin viikonlopun mittaiselle kenttäleirillekin pohjoiseen. Saa nähdä mitä siitäkin tulee..

Annoin Gloryn kävellä omaan tahtiinsa muutaman kierroksen kentällä. Se katseli tyypilliseen tapaansa tarhailevien hevosten puuhia, mutta heti kerätessäni ohjat tuli kivasti kuulolle. Verkassa tein paljon erikokoisia ympyröitä molempiin suuntiin ja laukassa jatkoin samaa linjaa. Varsinaisissa tehtävissä keskityin pohkeenväistöihin tehden niitä tylsästi pituushalkaisijalta uralle ja vähän enemmän kuuntelua vaativalla tehtävällä, jossa puoli pitkää sivua tehtiin avoa, voltti ja väistö pituushalkaisijalle. Glory väisti alkuun aika kehnosti, mutta vetreytyi kierros kierrokselta enemmän. Loppuun kokeilin vielä laukanvaihtoja lävistäjällä, jotka ovat meille molemmille vielä vähän haastavia. Pari askelta oikeaa, pari vasenta, pari oikeaa ja loppuun vasen suuntaa vaihtaen. Kun olin saanut yhdelle lävistäjälle onnistuneet vaihdot saatoin lopettaa tyytyväisenä, se riittäisi nimittäin alkuun. Valmentaja saa sitten opettaa paremmin. Taputin Glorya kaulalle antaen sille vähän pidempää ohjaa loppuverkkaan.
"Oot hieno", mutisin siirtäessäni tamman käyntiin. Kuin vastaukseksi, tamma pärskähti tyytyväisenä.

Vastaus:

Mä katselinkin ratsutalli Liljan kisojen tuloksia, onnea voitosta!!

Juulia, 24.08.2017

Nimi: Siri Peurankoski

17.08.2017 22:52
Tiistai 15.8

Nero loikkasi haukahtaen autosta ulos, kun avasin sille oven. Koira oli viettänyt aamun yksin ollessani töissä, joten se oli taas enemmän kuin innoissaan päästessään tallille. Nero osasi pysytellä sopivalla etäisyydellä tallista ja se jätti hevoset rauhaan. Ja sillä oli kavereina Rölli ja Hemuli. Ja Veeti. Kuulinkin jo Juulian pojan iloisen hihkaisun, kun Nero jo vipelsi etsimään kolmea kaveriaan.

"Ootko sä ihan varma et se on fiksu veto kuitenkaan?" kysyin tallin omistajattarelta samalla kun nappasin purkista keksin.
"On se. Lähdette mukaan kun mä menen katsomaan sitä kasvattia ja toimin kisahoitajana teille." Juulia sanoi, jättämättä minulle tilaisuuksia väittää vastaan. Eilen kun olin juoksuttanut Sirkan, oli Juulialla ollut minulle ehdotus. Hän lähtisi perjantaina katsomaan kasvattiaan toiselle tallille ja siinä lähellä oli koulukisat. Ja lopputulos oli että Sirkan kanssa menisimme helppoC radan ja Amigon kanssa menisin sekä helppoB ja helppoA radat. Ja en ollut mennyt kunnolla Amigolla hetkeen, Sirkan selässä kävin viimeksi kun koeratsastin sen.

Sirkka oli saanut nyt ottaa rennosti ja kotiutua rauhassa, mutta tänään kävisin selästä vähän perusasioita. Kyllähän hevonen kuulemma osasi jo paljon ja oppisi koko ajan uutta, mutta mielummin aloiteltaisiin rauhassa. Jätettyäni kassini kaappiin, nappasin samalla matkaan harjalaatikon. Harjalaatikko sai jäädä karsinan oven luokse, kun lähdin hakemaan Sirkkaa tarhasta.

Sirkka ihmetteli jo tuttua kenttää satula selässään. Se oli käyttäytynyt mallikelpoisesti karsinassa, vaikka se oli ihan irti. Varusteidenkaan laitto ei tuottanut mitään ongelmia, ruuna pikemminkin hamusi kuolaimet suuhunsa ennen kuin kerkesin mitenkään reagoimaan. Ruuna seisoskeli paikoillaan kiltisti, kun kiristin satulavyön, katselin viimeiset säädöt jalustimiin ja lopulta kapusin jakkaran päältä sen selkään.

Sirkka oli ihan älyttömän hyvän tuntuinen selästä käsin. Se oli kehittynyt Hollannissa vuoden aikana todella paljon. Päädyin lopulta vain tekemään erilaisia teitä ja siirtymisiä askellajista toiseen. Tehtiin ihan simppeleitä juttuja, jotta Sirkka vähän vertyisi. Keskiviikkona sitten tehtäisiin vähän paremmin hommia, torstaina otettaisiin rennommin ja perjantaina suunnattaisiinkiin jo ekoihin kisoihin.

Jos alkuun tuntui ettei Sirkka liiku yhtään minnekään, niin lopussa se liikkui jo itse eteen ja mukavan rennosti. Vaikka tehtiin ihan perusjuttuja, niin halusin kuitenkin että kaikki tehtiin siinä kohtaa kuin halusin ja että ruuna oikeasti kuunteli. Ja reagoi apuihin sukkelasti. Sen eteen ei tarvinnutkaan paljoa tehdä, sillä sen verran pieni SIrkka oli herkkä.

Jossain vaiheessa Juulia oli ilmestynyt kentän laidalle katsomaan meidän menoamme, ilman että olin itse sitä juuri noteerannut.
"Hyvältä näyttää." nainen hymyili kun siirsin loppukeventelyjen jälkeen Sirkan käyntiin ja annoin pitkät ohjat.
"Se on niin kiva kun se haluaa miellyttää ja tekee just niin kuin pyydetään. Eikä meinaa räjähtää hetkenä minä hyvänsä, kuten vaikka hyvä ystävämme Amigo." naurahdin.
"Mulla vois viikonloppuna olla aikaa pitää teille valmennus jos kiinnostaa ja kerkeet." Juulia ehdotti. Kelasin nopeasti mielessäni viikonlopun suunnitelmat ja aikataulut.
"Sunnuntaina iltapäivällä voisin keretä kunhan tuun töistä." sain lopulta ajatukset järjestykseen.
"Ja jos saa toivoo niin esteitä. Vois olla hyvä ottaa ekat hypyt täällä valvovan silmän alla." lisäsin vielä suostuttelevasti hymyillen. Nauraen, ilmeisesti ilme ei ihan ollut se mitä toivoin, Juulia lupasi pitää meille estevalmennuksen.

Ensimmäisiä juttuja tuli nyt todella paljon. Ensimmäinen oma hevonen, ensimmäinen ratsastus sillä kun se oli oma, ensimmäiset kisat sen kanssa, ensimmäinen valmennus sen kanssa jossa tulisi samalla ensimmäiset hypytkin. Kyseisen ensimmäisen ratsatuksen jälkeen Sirkka jäi tyytyväisenä syömään heiniään karsinaan. Ja hörisemään uudelle karsinanaapurilleen, joka oli aika sievä puoliveritamma.

Vastaus:

Sirkka tuntuu kotiutuneen tosi hyvin! Tuosta viikonloppuisesta estevalmennuksesta pitäisi koota tallipäiväkirjan puolelle joku pätkä, teen sen kunhan muilta hommiltani ehdin :D

Juulia, 24,08.2017

Nimi: Ella Rajala

14.08.2017 22:15
Maanantai 14. elokuuta

Ruunikko tamma tökkäisi minua turvallaan irroittaessani sitä trailerista. Rihtniemi oli todella erilainen paikka ulkoa katsottuna, kuin mitä keskus oli. Keskuksella oli iso maneesi ja vielä isompi kenttä, kävelytyskone, yksi suuri talli ja tarhoja silmänkantamattomiin. Rihtniemessä taas... Noh, olihan tallipihalla kaikki samat asiat kävelytyskonetta lukuunottamatta, kuin keskuksella. Vain paljon pienemmässä mittakaavassa. Pieni talli, juuri ja juuri kahden käden sormilla laskettava tarhamäärä ja ratsastusalueet ainakin näyttivät pienemmiltä mitä keskuksella. Huokaisin. Toivottavasti pystymme jatkamaan valmentautumista täälläkin, tosin maastoesteitä ei täällä tainnut olla.
"Ootko valmis?" kuskiksi lähtenyt isäni kysyi lastaussillan luota.
"Joo", sanoin havahtuen ajatuksistani. Työnsin Glorya ryntäistä saadakseni sen peruuttamaan ulos trailerista. Muutamaa kavioiden aiheuttamaa kolahdusta myöhemmin hevoseni seisoi Rihtniemen tallipihalla, nuuskimassa korvat höröllä uutta paikkaa. Taputin tammaa tavalliseen tapaani kaulalle ja lähdin taluttamaan sitä tallipihalle. Ei mennyt kauaakaan, kun paikalle viipotti vaaleahiuksinen nainen.
"Hei! Olet varmasti Ella? Olen Juulia, Rihtniemen omistaja", nainen totesi nopeasti.
"Joo, olen. Ja tässä on Glory", sanoin hämmentyneenä. Glory oli innokkaasti tekemässä tuttavuutta Juuliaan, joten saatoin hengähtää hieman. Toki tiesin, että tamma on yleensä rento uusien tuttavuuksien kanssa, mutta joka kerta jännitin sitä.
"Tervetuloa! Gloryn karsina onkin jo valmiina. Ja kuten toivoit, on sillä tarhakaverikin. Varmaan haluat viedä sen ulos?" Juulia jatkoi. Miten hän pystyi puhumaan noin nopeasti?
"Joo, Glory voi mennä ulos kyllä. Eiköhän se siellä viihdy", mutisin. Talutin tamman talliin ja laitoin käytälle ketjuihin ottaakseni tältä suojat pois, isäni kun ei talliin astu ellei ole aivan pakko...

Päästin Gloryn hieman varovaisesti tarhaan. Tamman tarhakaveri, nuori Pusu-tamma, höristeli uteliaana korviaan tarhan keskellä. Rautiaan lähtiessä kävelemään Glorya kohti, havahtui tammani siihen, että tarhassa on muukin. Luojan kiitos kaikki meni kuitenkin hyvin, eikä tammakaksikko keksinyt mitään paria vinkumista kummempaa. Jälleen yksi huolenaihe siis vähemmän! Seuraavana edessä olikin sitten tavaroiden purku. Ja sitä tavaraa Glorylle onkin kertynyt tässä parin vuoden aikana. Loimia kaksi lähes jokaista laatua, huopia viidet per satula, kaksi satulaa, kahdet suitset.. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ihme, että sain kaiken mahtumaan satulahuoneen kaappiin! Onneksi ylimääräiset rehut, joita Glorylla ei onneksi paljoa ole, sain viedä rehuhuoneeseen. Havahduin ajankuluun vasta kun puhelimeni ilmoitti uudesta viestistä.
'Joko olet valmis?' luki isäni lähettämässä viestissä. Katsoin nopeasti ympärilleni todeten, että olin lähes valmis. Näpyttelin vastauksen nopeasti ja lähdin tekemään viimeisen homman tälle päivälle. Otin satulahuoneen pöydälle heittämäni hoito-ohjelappusen ja lähdin kohti Gloryn karsinaa. Teippasin lapun huolellisesti tamman oveen ja tein nopean tsekkauksen, että kaikki oli kunnossa. Hymyillen lähdin kohti autoa, jossa kuskini jo malttamattomana odotteli.
"Jopas se kesti", isäni mutisi. Kohautin vain olkiani ja avasin Snapchatin ottaen kuvan auton ikkunan läpi Rihtniemestä. Kirjoitin kuvaan vielä tekstin 'Murun muutto hoidettu tältä erää loppuun <3' ja hymyillen laitoin sen lähimmille ystävilleni.

Vastaus:

Jos valmennuksiin halajat niin syyskuun alussa järjestetään kouluvalmennus ryhmävalmennuksena, sinne vaan ilmoittautumaan ;) Mä pidän myös mielelläni yksityisratsukoille valmennuksia silloin tällöin, kun omilta kiireiltäni liikenee aikaa!

Juulia, 15.08.2017

ps. Voidaan lähteä yhdessä rakentamaan maastoesteitä tässä joku kerta, tuolla maneesin takana metsikössä menee hyviä reittejä minne saisi varmasti rakennettua jotain jännää heinäpaaleista ja puupölkyistä.

Nimi: Siri Peurankoski

13.08.2017 14:49
Tepastelin levottomana pitkin pihaa ja tallia. Ensin suuntasin tallin perälle tarkistamaan, että karsinassa oli kaikki kunnossa. Sitten suuntasin satulahuoneeseen, jossa tarkistin oman kaappini. Siellä oli edelleen kaikista tärkeimmät tavarat ja toistaiseksi hyvässä järjestyksessä. Myös telineistä oli varattu paikat ja niihin oli jo kiinnitetty nimilaput. Sitten suuntasin takaisin ulos, tähyilemään tielle. Jos hevosrekka tulisikin ajoissa. Tunsin kuinka Juulia pyöritteli silmiään ja tuhahti. Kierros oli varmaan jo kymmenes.

"Ei se vielä tule. Voisit hakea Amigon sisälle ja varustaa sen mulle, niin pääsee sekin töihin." nainen sanoi taluttaessaan ohitseni Penaa talliin. Ori näytti kaikinpuolin hikiseltä, joten raukka oli ilmeisesti pistetty kunnolla töihin. Huokaisten lähdin hakemaan ensin raippaa ja sitten puoliverioria.

Ärähdin, kun Amigo meinasi jyrätä minut tarhan portilla. Ori oli kyllä jo moneen kertaan todennut, että riehuminen oli turhaa. Mutta silti se jaksoi aina kokeilla onneaan. Amigo nakkeli niskojaan ja loikkasi taas metrin sivulle. Kun olin eksynyt Rihtniemeen ja minulle mietittiin ratsua, niin lopulta olin löytänyt itseni Amigon selästä. Ja pääasiassa sen kanssa treenannut ja pitänyt omaa tasoani yllä. Ja edelleen sitä lainailisin välillä, kun tarve olisi. Vaikka nyt saisin toisen hevosen alleni.

Ori loikki koko matkan tarhasta talliin ja ei meinannut rauhoittua edes silloin, kun se oli kiinnitetty käytävälle. Ketjut vain helisivät, kun se viskasi päätään. Noin kahdennenkymmenennen kerran sen aikana, kun se oli siinä seissyt. Harjatessa sain hätistellä koko ajan innokkaan orin päätä pois, sillä en halunnut hampaan jälkiä käsivarteeni. Kaviot saikin katsoa tällä kertaa ihmeen rauhassa, vaikka muuten Amigo oli ollut täysin kaheli. Satula meni ongelmitta kuten yleensäkin, mutta suitsista keskustelimme hetken. Tälläkin kertaa.

Helpotuin suunnattomasti, kun Juulia tuli ottamaan Amigon. Se oli vieläkin energisempi kuin normaalisti, joten se olisi varmasti ihana ratsastaa. Havahduin kun pihalta kuului isomman ajoneuvon ääniä. Amigo oli vienyt ajatukseni tehokkaasti muualle, etten ollut edes tajunnut että hevosrekka saapui vihdoin. Päästessäni ulos asti, oli ohjaamosta tullut ulos kaksi miestä. Toisen kanssa hoidettiin viimeiset paperihommat valmiiksi. Toinen mies purki hevosen mukana tulevat varusteet, jotka sitten otimme kantoon. Mies kiltisti toi osan tavaroista perässäni ja laittoi ne sinne minne näytin.

Palatessamme takaisin ulos, oli rekasta jo purettu ruunikko ruuna. Rekasta kuului edelleen levotonta liikuskelua, sillä ne jatkaisivat vielä matkaa. Joku oli varmaan jo jätetty matkasta. Pian katselin rekan perään, hevonen seisoessa liinan päässä, josta pidin hämmentyneenä kiinni. Nyt se oli vihdoin siinä, ihan oikeasti. Vuosi sitten Hollannissa asuva tuttuni oli kertonut, että hänellä oli myynnissä muutama oikein kiva hevonen. Jos minua kiinnosti. Olin jo aikani halunnut oman hevosen, siihen asti kun oli menty lainahevosilla. Sopivaa hevosta ei kuitenkaan ollut tulut vastaan, vielä. Käväisin sitten Hollannissa pienellä lomalla, jossa törmäsin liinan päässä seisoskelevaan Samuun.

Koska omat kuvioni olivat olleet vielä täysin auki, muutto ja kaikki vielä edessä. Päädyimme tuttuni kanssa että hän pitää Samua Hollannissa, kunnes saan asiani selviksi ja muitakin hevosia lähtisi Suomeen. Nyt vihdoin sen aika koitti. Sirkaksikin kutsuttu hollanninpuoliveriruuna seisoi ylväästi ja pörisi tyytyväisenä päästyään rekasta vihdoin kunnolla ulos. Ruuna liikuskeli hieman levottomasti, pää viuhtoen ja tutkaillen uutta paikkaa.

Koska minulla ei ollut apukäsiä siinä tilanteessa, päädyin viemään Sirkan talliin käytävälle seisomaan. Otin kuljetussuojat pois ja pistin ne sivuun. Ruuna pääsi taas liikkeelle, sillä lähdimme rauhassa tepastelemaan pitkin tallipihaa. Lopulta päädyimme kentälle kävelemään, jossa töissä oleva Amigo vilkuili Sirkkaa.
"Hienon hevosen sä kyllä ostit." Juulia totesi siirtäessään Amigon käyntiin ja antaen sen kävellä pitkin ohjin. Soin naiselle leveän hymyn ja jatkoimme kävelyä. Sirkka seurasi nätisti perässä, vaikka innostuksissaan otti aina välillä pieniä sipsutusaskelia.

Vastaus:

Oon melkein kateellinen siitä miten hienon hevosen sä sait!! Tulisittekos työ Sirkkaliisan kanssa joku päivä valmentautumaan, mulla voisi olla ensi viikonloppuna aikaa leikkiä valmentajaa. :D

Juulia, 13.08.2017

 

 

Huomioithan, että kyseessä on virtuaalitalli ja jokainen hevonen on virtuaalihevonen.
Kaikki materiaali © Rihtniemi, ellei toisin mainita.

©2018 Rihtniemi - suntuubi.com